On juhlimisen aika. Tämä on sadas SusuPetal-kirjoitus.

Aloitin blogini 24.10.2005. Kyseinen 24. päivä sattuu olemaan myös YK:n päivä. En mitenkään tarkoituksella valinnut tätä juhlapäivää blogini aloituspäiväksi, mutta onhan se mukavaa ajatella yhtenäisiä kansoja ja SusuPetalia samaan saumaan.
Ja kun kerran liputetaankin:)

Alusta lähtien minulle oli selvä, että blogini tulisi olemaan fiktiivinen ja joka kirjoitukseen pitäisi saada kuva. Kaksi selkeää lähtökohtaa. Helppoa! No, en halunnut luoda virtuaalista satuhahmoa, joka suoltaisi mukaomaelämäkerrallista materiaalia totena tarinana ja niinpä päätin, että SusuPetal kirjoittaisi selkeästi fiktiivisiä, lyhyitä tarinoita. Lyhyitä tarinoita elämästä, joka joskus todellakin on sitä miltä näyttää. Vaikka ei sitä haluaisikaan.

Kun tämä ongelma oli ratkennut, siirryin yhtä luottavaisin mielin suunnittelemaan kuvituksen toteuttamista. En halunnut napata netistä taidejäljennöksiä, enkä muiden ottamia valokuvia, joten ainoaksi mahdollisuudeksi jäi piirtää ihan itse omat kuvani. Helppo päätös, mutta toteutus oli aluksi kaikkea muuta kuin helppoa tai hauskaa, koska en ollut aikaisemmin piirtänyt tietokoneella. Avasin paintin ja aloin kokeilla hiirikäden vapinaa. Se onnistui hyvin.
Piirustukset eivät.

Minun oli siis kehitettävä takuu- ja idioottivarma tyyli, joka vastaisi kykyjäni. Löysin suoran viivan ja valmiit kuviot ja niitä apuna käyttäen aloin tehdä kuvia. Värittäminen oli hauskaa, vain pläjäys väriä kannusta ja valmista tuli.

Kuvien tekeminen on ollut paljon tuskallisempaa kuin kirjoittaminen, mutta kun rima on matalalla, niin ei ole mitään hätää. Suosittelen. Värit ovat hyvin terapeuttisia:)

En ole kirjoittanut tekstejä pöytälaatikkoon. Ainoastaan jotkut runot ovat vanhaa kamaa, eikä niitäkään itse asiassa ole paljon –olen viettänyt aika lyriikkavapaata elämää kaiken kaikkiaan, pääpainon ollessa proosallisessa arjessa.

Eli SusuPetalin tarinat julkaistaan melkein uunituoreeltaan. Tällä hetkellä minulla on varastossa noin viikon verran materiaalia.
Itse kirjoittaminen sujuu nopeasti. Tarina lähtee muhimaan, hautuu ehkä muutaman tunnin, päiviä, viikkoja takaraivossa ja kun minulle tulee tuntu, että nyt sen voisi kirjoittaa, istun koneen äärelle ja naputtelen kahdella sormella noin kymmenen minuuttia. Tiedän, kannattaisi opetella kymmensormijärjestelmä, niin aikaa säästyisi…mutta mihin? Ja miksi?

Kuvan tekemiseen menee pidempi aika, mutta siihenkään en tuhlaa enempää kuin 15 minuuttia. Tiedän, joskus kannattaisi keskittyä 20 minuuttia...

Ensin on siis tarina, sitten tarinalle kuva. Maaliskuussa halusin kääntää jutun nurin perin(silkkaa hurjaa kokeilunhalua, elämähän on niin extremeä välillä!) ja silloin perustin SusuPetalille kaksosblogin SusuPetal -kuva ja sana. Siinä blogissa alussa on kuva ja sanaa tulee, jos on tullakseen. Tämä uusi blogi tutustutti minut kuvankäsittelyyn ja tutustuminen on edelleen menossa…

Heti ensimmäisestä SusuPetal-jutustani lähtien lukijat ja kommentoijat ovat ilahduttaneet minua. Olen ollut enemmän kuin yllättynyt siitä kommenttien määrästä, minkä olen saanut blogiini sekä meileistä tuolla yksityisellä puolella. Kunnianhimoinen ajatukseni oli tässä juhlapuheessa kiittää jokaista minua kommentoinutta henkilöä yksilöllisesti, asianmukaisesti linkittäen kunkin blogiin, mikäli sellainen sattuu olemaan. Hah. Kävin läpi eräänä flunssaisena päivänä jokaisen postaukseni kommentit ja laskin ja laskin ja sitten huokaisin. Yli sata ihmistä pitäisi linkittää. Ja vielä kaksi anonyymiä ja muutama Reiska siihen päälle. No way!

Joten, tässä ja nyt, yleisesti ja yhtäläisesti: kiitos teille kaikille! En usko, että ilman lukijoita ja kommentoijia SusuPetal olisi kiihtynyt nollasta sataan.
Sivupöydällä on juomia, virtuaalisesti joka lajia jokaisen maun mukaan jokaiselle:) Skool!

SusuPetal