Vasta nähdessäni Nellin, muistin mitä olin luvannut. Tyttö
katsoi minua odottavasti, varovasti hymyillen ja hymy sammui hänen nähdessään
ilmeeni.
-Voi sori, kulta. Mä en muistanut hakea sitä lahjaa.
Nelli meni makuuhuoneeseen. Hän istuutui sängyn laidalle, selin minuun.
-Ihan oikeesti, mulla oli kamala kiire, kun mä lähdin töistä
ja piti ehtiä kauppaan ja bussiin ja mä unohdin.
-Mä en mee sinne.
Tytön ääni oli tuskin kuiskausta suurempi ja kuulin hänen
pidättelevän itkuaan.
-Sä olet odottanut niitä synttäreitä koko viikon. Totta kai
sä menet sinne.
”Kato! Tanja kutsui
mut synttäreille! Perjantaina! Ekan kerran! Mä en oo koskaan ollut siellä. Niin
kuin muut! Voidaanko me ostaa Tanjalle W.I.T.C.H-kirja? Tanja tykkää
Cordeliasta. Voidaanko? Ja mä laitan ne mun helmet kaulaan ja sen saman mekon
ku mulla oli joulujuhlassa. Mä en jaksa odottaa perjantaihin”
-Mä en mee sinne. Mulla ei oo lahjaa.
-Keksitään jotain muuta. Kaapissa on varmaan rusinapaketti
ja jos sit jotain muuta ja…
Nelli alkoi itkeä. Istuuduin hänen viereensä ja kiersin
käteni hänen ympärilleen. Hänen laiha ruumiinsa oli jäykkä ja torjuva.
-Paketoidaan ne rusinat ja jotain muuta nätisti…voi ei.
Lahjan lisäksi olin unohtanut ostaa lahjapaperia. Kaapissa
oli vain joulupaperin rippeitä, eivätkä ne sopineet 10-vuotislahjan kääreeksi.
-Mä en mee sinne. Ei sinne voi viedä rusinoita. Kaikki muut
tuo jotain kivaa, ne on ostaneet Tiimarista vaikka mitä Tanjalle, en mä mee
sinne rusinoiden kanssa. Tanja ei sit enää koskaan kutsu mua.
-Meillä ei oo mitään muuta. Ei ees lahjapaperia. Voitaisiin
tietysti piirtää liiduilla jotain kivaa valkoiselle paperille ja tehdä siitä
lahjapaperi, mutta kun ei ole edes lahjaa…
-Annetaan rahaa, Nelli sanoi ja suostui katsomaan minua.
–Kakskymmentä euroa.
-Mulla ei oo. Tilipäivä on vasta tiistaina ja mä ostin jo
ruuatkin visalla ja…ei mulla oo, Nelli.
Istuin ja pidin Nelliä sylissäni, eikä hän enää suostunut
katsomaan minua.
Me aikuiset ollaan monesti ihan täysiä paskoja. Muistot tekee liian kipeää.
Ellei lapsi voi luottaa omaan vanhempaansa -niin kehen tässä maailmassa sitten?
On oltava aika vahva vanhempi, että uskaltaa pistää sille rajoja koska tuloksena on usein lapsen heittäminen piireistä ulkopuoliseksi. Helpompaa on heitellä niitä kakskymppisiä sinne tänne.
Tätä kun luki, niin olisi melkein tehnyt mieli ravistella sitä äitiä, että mene nyt hemmetti äkkiä sen muksun kanssa visaostoksille! Noiden lapsien kanssa saa muutenkin olla niiin tarkkana!
Oman tyttöni paras kaveri on hiukan rotevampi, kuin tyttöni. Tästä ilmeisesti sitten oli kateellinen tms? Uskotteli tytölle, että on lihava. Ja kylläs iinä sai kättä vääntää, kun tyttö ihan surkeana "Äiti mä oon lihava! Mä oon lihavampi kuin ******, mä oon niin läski!" Ja likka on tosiaan riuku! Siinä sitten kaivettiin kaapista housut, jotka tyttö oli saanu tältä kaveriltaan, kun ne ei kaverille mahtuneet ja yritettiin niiden turvin todistaa, että ei todellakaan ole lihava. Sitte ei auttanu muu kuin tytön kaverin seuraavan kerran ollessa kylässä varovasti siinä sivussa keskustella painosta ja siitä mikä on normaalia ja mihin niitä kiloja tarvitaan jne. (murros ikä ja siihen liittyvät muutokset ym.) ja koitin varovasti selittää, että tuossa iässä ei viellä ole mitään väliä, koska vartalo muuttuu sitten muutamien vuosien päästä jne. Äh, anteeksi innostuin aiheen vierestä...
Hyvin kirjoitat!
Vintti, se on varmaan yksi elämän perusjuttuja: huomata, ettei vanhempiin voi luottaa, että hekin ovat ihmisiä. Sen pettymyksen yli kun pääsee, niin on voittanut paljon.
Hei Viides rooli, mukava nähdä sinua täällä! Totta, sillä visalla olisi voinut vinguttaa, mutta jostain syystä se ei äidin mieleen tullut. Vai olisiko ollut jo liian myöhäistä? Juhlat jo alkamassa?
Mediaope, totta, niin totta. Kilpavarustelu jyllää jo pienestä pitäen, synttärijuhlat ovat yhä hulppeampia, lahjat yhä suureellisempia. Siinä saa tosiaankin olla vahva, ettei mene mukaan, ja kuitenkin miettii koko ajan, jääkö lapsi pois "piireistä" ja mitä se hänelle merkitsee ja onko 20 euroa pieni hinta siitä, ettei lapsen tarvitse olla yksin. Ja onko oikein opettaa lapselle, että rahalla saa ostettua ystävyyttä...
Suruinen Sini, esimerkkisi siitä, miten tyttö luuli olevansa läski ystävän niin sanottua, on aika tavallista nykyään, valitettavasti. Jo 7-8 vuotiaat tytöt puhuvat laihduttamisesta, ovat tarkkoja sen suhteen mitä syövät. Ei voi kuin ihmetellä, minkälainen nuoruus, aikuisuus on lapselle tulossa, jos niin aikaisin joutuu jo määrittelemään itsensä ulkonäöllisin perustein, jotka kaiken lisäksi ovat vielä usein täysin virheelliset. Surullista.
Sinulla on tämä taito osua lakonisilla kertomuksillasi tarkasti arkielämän kipupisteisiin. Näennäisen arkipäiväisiä "pikkusattumuksia", joista kuitenkin säteilee hermoa pitkin signaaleja, laajoja kuvioita.
Oletko koskaan ajatellut kerätä näitä napakoita painalmia paperille painettavaksi?
Tällainen tuntu minulla on. Tietenkin, jos joku kustantaja eksyy sivuilleni ja haluaa välttämättä julkaista tarinat kirjana, niin en kai minä vastaankaan taistelisi, heh, mutta niin kuin sanoin, jotenkin tämä lyhyt ja lakoninen tyyli on enempi omiaan netissä kuin kirjassa.
itse sain 2. luokalla koulussa pikkujoulujuhlissa lahjaksi joulupaperiin käärityn pienen nessunenäliinapaketin. en tiedä tunneettiinko silloin pikkukylillä Visaakaan.
Asiasta kymmenenteen. On keskusteltu aina vain ylellisemmiksi muuttuvista synttäreistä ja mahdottomista lahjatoiveista. Tästä asiasta tuntuu vallitsevan konsensus. Joskus mietin, miksi pienten lasten vanhemmat (jotka siis näin ajattelevat) eivät tee asialle jotain? Eikö vanhempien kanssa voisi vaikka keskustella lahjojen laadusta ja hinnasta?
Jotkut vanhemmat ovat kai pystyneet sopimaan lahjoista, mutta ainahan on vanhempia, joille raha on sivuseikka tai "meiltä tulee se hienoin lahja"-mentaliteetti. Kannattaa kuitenkin pitää yllä keskustelua, jos vain mahdollista.
Kyllä nämä tarinasi varmaan paperillakin toimisivat. Oletko ihan oikeasti ajatellut? Etappisikakin sitä tuossa edellä kyseli. On se niinkin, että blogi löytää lukijansa heti.
Lyhytproosa sen sijaan on kuulemma maailmalla nyt kuumaa kamaa ja suurta muotia - kiireisillä ihmisillä on aikaa vain pienille tarinoille, ja pienille kirjoille, joita voi kuljetella kätevästi mukana piiloutuakseen muilta metrossa tai ruuhkabussissa.
Tiedä sitten, ovatko kustantajat Suomessa siitä kuulleet...
Tienpäällä, saattaa olla, että tytöt ovat tässä kilpavarustelussa julmempia kuin pojat, vähän sellainen näppituntuma minullakin on.
Vai on lyhytproosa muotia, sopii nykyiseen instantmaailmaan -niin kuin kerran kirjoitit, tienpäällä. Mutta mitä olen sivusta seurannut tuota julkaisukynnyksen ylittämista eli kässärin saamista kirjaksi, niin enpä tiedä...vaikealta vaikuttaa. Taidan olla liian laiska.
Äsken sen keksin: tuo tilanne, missä leikataan vanhempien ja lasten suhteen läpi yhteiskunnalliseen todellisuuteen arkipäiväisen vihjeen kautta; italialaisen neorealismin merkkiteos, Vittorio de Sican [sic!] elokuva Polkupyörävaras. Siinä on lopussa kohtaus, missä köyhyyden vuoksi varkauteen syyllistynyt kunnon mies jää amatööriyttään tietenkin heti kiinni ja häväistään julkisesti ja leimataan varkaaksi, miehen pienen pojan silmien edessä... Tuo on väkevä kohtaus, jota sikakaan ei liikuttumatta katso... de Sica osaa myös sen minkä Susu: ei ammu yli, mikä tuollaisessa aina on vaarana.
Niin, kuten tässä ovat muutkin paperillepanosta todenneet - tuollainen pikanovelli, ja ehkä samalle aukeamalle jokin teemaan sopiva minimalistinen valokuva esimerkiksi (?), se oli mitä minulla mieleen juolahti. Näistä netissä olevista kirjoituksistasi ja kuvistasi keräisi varmaankin aika pienellä vaivalla tuollaisen tehokkaan läpyskän?
Heh, tehokas läpyskä, voi teidän kanssanne! Minä olen kyllä liian saamaton.
Tästä, tai jostain muusta vahingosta viisastuneena minulla on vaatekomerossa laatikollinen sekalaista käyttämätöntä tavaraa, juuri pikalahjatarpeiksi sopivia. Tosin voipi olla että eivät ne näille nirsoille nuorille neideille kelpaakaan. Kannatan itse luovia lahjoja, en tykkää muovikrääsästä ja koitan sitä lapsellekin opettaa. Lisäksi meillä käydään 6-vuotiaan kanssa jatkuvasti keskustelua siitä, miksei jonkun synttäreille voi mennä pelkästään lapsen itsensä kutsumana, vaan asiat täytyy sopia aikuisten kesken.
Mitä tulee näiden tekstien julkaisemiseen paperilla, niin tykkään kyllä tästä nettimuodosta enemmän, kun pääsee heti kommentoimaan. "Jälkikäteen" paperiversion julkaiseminenkin voisi toki toimia.
Pitänee mennä omaan vuodatukseen vuodattamaan muista lahjatraumoista, tuli muutama muukin mieleeni.. ;)
Laatikollinen sekalaista tavaraa kuuulostaa hyvältä idealta, sellaiseen laatikkoonhan voi tosiaankin ostaa/tehdä lahjoja pikalahjatarpeiksi.
Täytyykin tulla lukemaan blogiasi.)
eivät kaikki bloggaajat ole wannabe kirjailijoita tai wannabe toimittajia. Jotkut on...Bloggaajia ja sillä hyvä.
(etätyöpäivä mennyt näköjään taas tässä bloggaamisessa... älkää kertoko kenellekään)
Kyllä, täällä enemmistö varmaan tajuaa olevansa bloggaamisen kanssa tekemisissä, ainakin omasta puolestani voisin näin todeta.
Mutta ope muistanee vaikkapa tunnetun tapauksen historiasta. Mitä Vanha Testamentti taannoin sanoikaan Paramount Picturesille: "Minä keskustelutan ja kerron tarinaa, en ole wannabe kässäri ja sillä hyvä." Ja mitä Charlton Heston sanoi. "Herra Pictures, minä olen wannabe National Rifle Associationin pomo, en Mooses, ja sillä hyvä."
Mutta kuinka kävikään: Vanha testamentti rupesi kässäriksi ja Heston Moosekseksi: "Kymmenen käskyä" oli syntynyt!
Medium vaihtuu vaan toiseksi - tällaista sattuu.
en minä mediumin vaihtoja vastusta, päivastoin, mutta tarkoitin sitä,että välttämättä se valtamedium ei olekaan se mihin kaikki pyrkivät. saa kyllä pyrkiä ei siinä mitään.se oli sen mun statementti ja sen saa vaikka haikuksi väntää ;@)
Onneksi noita medioita riittää:)
Aikuisilla on ikävä kyky unohtaa oma lapsuutensa.
Kyllä nää toimisivat paperillakin. Saisit samalla myös toisenlaista lukija kuntaa. Kaikki eivät pyöri blogeilla. Soisin tämän luku kokemuksen myös heille!
Varmaan, jos olisivat paperilla, saisivat toisenlaista lukijakuntaa, mutta jos homma on minusta kiinni, niin mitään kirjaa ei tule -olen liian saamaton lähestymään kustantajia, enkä taida itse oikein uskoa kirjan myyntiin sittenkään.
Jälkikäteisjulkaisu kirjamuodossa voisi toimia hyvinkin, eikähän siitä niin paljoa vaivaakaan olisi, tulostaisi vaan vanhoja siistissä muodossa ja pistäisi kirjekuoresa kustantajalle?
Pöytälaatikkokirjoittaminen on eri juttu, sellaisen ollessa kyseessä ehkä haaveetkin ovat tuolla kirjapuolelle? En tiedä.
Kohta on 100 SusuPetalia kirjoitettu, mielenkiintoinen prosessi, kiitollista aikaa kirjoittajalle. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan:)
Mutta ei kai kukaan väittäisi, että esimerkiksi Pikku naisia ei ole kirjallisuutta, koska se ei alunperin ilmestynyt kirjana, vaan jatkosarjana lehdessä? Tai edes, että se ei alunperin ollut kirjallisuutta, vaan muuttui maagisesti sellaiseksi kun ensimmäinen kirjapainos ilmestyi?
(Ehkä väittäisikin. Minusta vaan on omituinen ajatus, että formaatti rajoittaisi sitä määritelläänkö kirjallinen tuotos kirjallisuudeksi.)
Mutta totta, vähän itsekin vierastan ajatusta, että formaatti rajoittaisi määrittelyn mitä teksti(tai kuva) on.. Onko se näin vai ei, sitä pitää vielä miettiä.
Ja totta, on vaikeaa olla hyvä vanhempi, kun on liikaa huolia. Toisaalta, se on melkein myös pakko silloinkin. Tai ainakin olla riittävän hyvä vanhempi.
Minä sanoisin että joskus me äidit unohdamme tai emme huomaa, vaikka välitämme.
Äitiyspakkauksen mukana taitaa tulla aski syyllisyyttä, vaikka kuinka yrittäisi tehdä hyvin.
Tarina iski hermoon. Ajattelin, että onneksi en ole koskaan unohtanut tuollaista juttua. Mutta pakostakin sitä alkaa miettiä, että mitä on jäänyt huomaamatta. Mitkä ovat olleet minun lapseni kipupisteitä, jos niitä on...
Hyvä tarina, jää elämään mielessä.
Terkuin Sarah
En ole kommentoinut kuukausiin, sulla on aina niin paljon hyviä kommentteja, etten keksi mitään sanottavaa. Mutta luen aina viisi-kuusi tarinaa kerrallaan, nää on ihan mahtavia! Jos nämä olisi kirjana, niin ostaisin itselleni ja lahjaksi kymmeniä kappaleita.
-minh-
Vai kymmeniä kappaleita, hmmm:)