SusuPetalin blogi täyttää tänään kaksi vuotta. Kaksi vuotta on todella vähän, eikä tapahtuma oikeastaan vaatisi sen kummempia juhlapuheita, mutta koska samaan aikaan kaksi vuotta tuntuu melkein iäisyydeltä, niin tässä se nyt kuitenkin tulee. Juhlapuhe.

Kaksi vuotta. Miten se voikaan tuntua niin paljon pidemmältä ajalta kuin mitä se itse asiassa on! Ehkä osasyy tuon tunteen syntymiseen on aika, jonka vietän koneella. Hmmm. En ihan vähän, niin kuin ehkä olette huomanneet.

"Hanki elämä" on sanonta, jota heitellään huolimattomasti ympäriinsä. "Hanki blogi" on minun ehdotukseni. Blogin hankkimalla pääsee tutustumaan moniin ihaniin ihmisiin, ihan livenä tai sitten reaalissa, miten vain itse haluaa. Blogin avulla huomaa, että julkaisukynnys on mukavan matala ja tämä vapauttaa luovuuden suorituksiin arvaamattomiin, hahhah. Blogin kanssa oppii niin tuiki tärkeitä tietoteknisiä taitoja, että ei ole ihan hoomoilasena, kun systeemit kaatuvat (aika avuton kyllä on, mutta se ei ole ihan sama asia).
Ja jos yksi blogi ei riitä, voi hankkia blogeja lisää. Sitäkin olen kokeillut, niin kuin hyvin tiedätte.

Olen muissa yhteyksissä kertonut, miten SusuPetalin tarinat syntyvät, miksi kirjoitan verkkoon ja mikä on nikin SusuPetal alkuperä, joten ei niistä sen enempää tällä kertaa. Sen sijaan voisin yrittää muistaa, miten ylipäänsä löysin blogimaailmaan.
Guuglasin jotain asiaa, jota en enää kuolemaksenikaan muista(se saattoi olla "elämä"…) reilu pari vuotta sitten ja hakutuloksien kautta päädyin Kirjailijan häiriöklinikalle. Sinänsä hauska sattuma, sillä olin tavannut Kirstin muissa yhteyksissä monta vuotta aikaisemmin, mutta emme olleet pitäneet mitään yhteyttä. No, siinä aikani äimistelin, että mikä tällainen Häiriöklinikka on. Luin Kirstin juttuja, kommentteja ja kommentoijien www-osoitteista löysin uusia blogeja. Jessus! Kokonainen maailma täynnä kirjoittavia ihmisiä. Ihan siinä, käden ulottuvilla. Näppäimistön päässä.
Tuollainen löytö oli minulle todellakin löytö, sillä en juurikaan viettänyt aikaani netissä ennen vuotta 2005. Kone minulla kyllä oli, mutta niin oli paljon muutakin(hmm, se elämä???). En siis ole keskustelupalstojen konkari, en nettivirtuoosi jo viime vuosituhannelta. Ehei, tämä virtuaali on minulle todellakin vielä aika uusi asia.
Löytöni jälkeen ei kestänyt kauan päätöksen tekemiseen. Halusin oman blogin! Ehdottomasti!

Ja niin tapahtui. Ja tapahtui. Ja tapahtui. Ja tapahtui. Ja tapahtui. Plus kotisivut.

Jokainen blogini on omanlaisensa, jokaisella oma funktionsa minun maailmassani. Tämä, jota pidän pääbloginani, on angstinen teksilaboratorio, jossa onneksi välillä on hieman kevyempiäkin ainesosia. Kuvablogini vapauttaa minut sanoista, joihin välillä väsyy. RunoSaari antaa minulle luvan unohtaa ahdistus ja mahdollistaa leikin. SusuPetal in English on ehkä henkilökohtaisin blogini, koska sieltä löytyy jopa reaalimaailmaa sivuavia kirjoituksia. Ruotsinkielinen blogini on yritys päästä takaisiin lapsuuden kieleen, joka on kadonnut ja jota kaipaan. Kotisivut olivat tekninen kokeilu, yritys viritellä jotain uutta.

Mitä tästä tulee, sitä en vielä tiedä. Halu kokeilla uutta on minussa vahvana. Kaikenlaiset härpäkkeet, ohjelmat ja muut vempaimet ovat sokeria minulle, niin makeaa ja houkuttelevaa.

Että siis näin. Vain kaksi vuotta ja jo näin paljon laajakaistan saastutusta, hahhah, enkä todellakaan aio vähentää aalloilla keinumista. Johan minulle tulisi koti-ikävä, jos lopettaisin bloggaamisen, sillä blogien kautta olen löytänyt ihmisiä, joiden kanssa vaihtaa ajatuksia, joiden blogeja luen päivittäin ja joiden kanssa olen yhteydessä, niin virtuaalissa kuin reaalissakin.

Kiitos siis kaikille lukijoille, kommentoijille, tutuille ja tuntemattomille näistä kahdesta vuodesta. Ilman teitä en olisi olemassa.

Syntymäpäivän kunniaksi tarjolla on kaikkea. Virtuaalissa kaikki on mahdollista. Käykää peremmälle, tutustukaa toisiinne, syökää ja juokaa! Kippis!