Metsä on musta, pimeyttä täynnä, synkkiä, kuiskaavia varjoja,

pitkiä, koukkuisia sormia,

eivät päästä irti.

Minua väsyttää,

pidän äidin kädestä kiinni,

puristan varovasti, yritän hymyillä pimeään,

uskoa, että äiti tuntee hymyni kädessään.

Puiden juuret asettavat ansoja tiellemme ja

vaikka emme enää juokse, olemme kompastua ahnaisiin juuriin.

Kuulen äidin lyhyen, huohottavan hengityksen pimeässä.

Pidätän omaa hengitystäni.

Äiti ei itke enää.

Puristan äidin kättä uudelleen.

Hän vastaa kosketukseeni. Kuljemme hitaasti eteenpäin,

palelen ja olen voimaton, niin turta, etten tunne kipua.

Puut väistyvät, näen taivaan puiden latvojen takaa.

Pysähdymme aukean laitaan ja katsomme mustaan sineen.

Lokakuun yötähdet ovat suuria ja tuikkivia, yksi tähdistä lennähtää taivaan kannen halki.

Näen tähdenlennon putoavan metsän toiselle puolelle.

Äiti nostaa minut syliinsä, jatkamme matkaa.

******

Runotorstain 62. haaste Tulevaisuus