kaksi

Eero oli yrittänyt selittää asiaa Maritalle, mutta tämä ei halunnut ymmärtää. Ensin Eero oli luullut, ettei Marita uskonut häntä, että hän oli vain keksinyt Tyyne Virtasen päästäkseen käymään ilman selityksiä jonkun toisen naisen luona. Hän oli jopa kysynyt asiaa Maritalta, ja tämä oli nauranut. Ei, Marita ei todellakaan uskonut, että Eero petti häntä. Eero oli paljon parempi jahtaamaan kuviteltuja hiiriä kuin todellisia naisia.

Sillä kerralla olikin ollut helppo lähteä kotoa Tyynen luo. Sinä yönä hän olisi halunnut kertoa Tyynelle, ettei yksinäisyydessä ollut mitään hävettävää, jokainen oli yksin, jopa sellaiset, jotka olivat ihmisten ympäröimiä. Ei hän ollut sanonut kuitenkaan mitään, mutta sen illan jälkeen hän ei ollut enää yrittänyt selittää Maritalle mitään. Maritalle ei voinut kertoa, miksi oli tärkeää lähteä Tyynen luo, kun tämä soitti. Marita ei olisi ymmärtänyt, Marita oli liian kova, eikä Marita näkisi koskaan hiiriä. Marita pärjäsi.

Tyyne oli erilainen. Tyynen kaltaiset ihmiset tarvitsivat muita ihmisiä, ajamaan pois hiiriä, peittelemään vuoteeseen, olemaan läsnä. Marita ei tarvinnut, ja siksi Eero ihmettelikin joka kerta, miksi hänen lähtönsä suututti Maritaa. Teki vaimon kiukkuiseksi ja sai aikaa mykkäkoulun, jota kesti aina muutaman päivän. Hän ei todellakaan ymmärtänyt Maritaa. Tyyneä hän ymmärsi.

*** 

Eero soitti ensin varoitukseksi ovikelloa ja avasi sitten oven yleisavaimella. Asunnossa oli pimeää.
Tyyne istui sängyssä, niin kuin aina ennenkin. Eero kumartui sytyttämään pienen lukulampun, joka oli vuoteen vieressä olevalla pöydällä. He molemmat räpyttelivät silmiään kirkkaassa valossa.

-Minua niin nolottaa. Kutsua nyt tänne keskellä yötä.
-Ei se mitään. Missäs niitä riiviöitä on?
-Tuollahan niitä. Keittiössä. Etsivät varmaan leivänmuruja. Vaikka minä yritän aina siivota ja pitää paikat puhtaina.
-Jos minä sitten katson.

Eero meni keittiöön ja sytytti valot. Hän avasi pari kaapin ovea ja antoi niiden paukahtaa kiinni. Hän koputteli hiljaa seiniä ja siirsi tuolia.

-Taisivat pelästyä, hän huusi makuuhuoneeseen.

Eero katseli ympärilleen. Keittiö oli yhtä siisti kuin aina. Tyyne tiskasi joka ilta ennen nukkumaan menoa. Sillä tavalla oli mukavampaa herätä seuraavana aamuna, hän oli selittänyt Eerolle. Eero oli samaa mieltä. Hänkin olisi mieluummin herännyt tyytyväisenä. Ei kiukkuisena niin kuin Marita.

Lieden päällä oli kattila. Sen pohjalla oli maitoa, ja Eero huomasi, että sähkölevy oli jäänyt päälle. Maito ei ollut vielä palanut pohjaan, sillä levy oli ykkösellä. Eero sammutti sähkön ja mietti, pitäisikö hänen kertoa asiasta Tyynelle. Hän ei halunnut nolostuttaa mummoa, mutta jos hän ei puhuisi mitään, sama asia voisi toistua.

-Hiiret pakenivat, Eero kertoi palatessaan makuuhuoneeseen. –Ja minä toin tämän.

Hän ojensi kuppia, joka oli puolillaan maitoa. Tyynen posket muuttuivat vaaleanpunaisiksi ja hänen kätensä vapisivat, kun hän otti kupin vastaan.

-Voi minua höppänää. Unohdin.
-Sellaista sattuu.

Eero istuutui sängyn laidalle. Hän oli istunut siinä monta kertaa aikaisemminkin, eikä se tuntunut enää yhtä kiusalliselta kuin ensimmäisellä kerralla.

-Se on se nukahtaminen vaikeaa, Tyyne sanoi juotuaan kuppinsa tyhjäksi.
-Niinhän se aina välillä on. No, miten vointi muuten?
-Ihan hyvin. Kotisairaanhoitaja käy kerran päivässä ja ruoka tulee viitenä päivänä. Mikäs tässä meikäläisen on maatessa.

Tyynen käsi oli laiha. Suonet näkyivät selvästi ohuen ihon alta. Iholla oli maksaläikkiä ja luomia. Kynnet olivat keltaiset ja kuperat. Se oli ruma käsi, vanhan ja sairaan ihmisen hyödytön raaja, jolla ei tehnyt enää mitään. Ei avattu tiukkoja korkkeja, ei väännetty pyykkiä kuivaksi, ei suoristettu takkuja hiuksista.
Se käsi teki Eeron surulliseksi.
Tyyne laskeutui pitkäkseen. Eero nousi ylös, tarttui paksuun täkkiin ja peitteli mummon.

-Sinä olet hyvä mies, Eero.
-Minä taidan lähteä nyt. Se uni tulee varmaan ihan pian.

Eero lähti Tyynen nukahdettua. Hän meni autoon, mutta ei käynnistänyt sitä vielä. Ei ollut kiirettä.

***loppu***