Haa, aikuisten suosittu perhepeli. Ei vaadi välineitä, (ainakin terävät kannattaa kerätä pois)voidaan pelata missä ja koska vain,ei tarvitse olla reilu tai tasapuolinen, mielenkiintoista jopa katselijalle. K-18.
Kaikki osaavat säännöt, koska niitä ei ole!

Mediaopettaja,tämähän on hyvin universaali peli, varmaan pelatumpi kuin Monopoli tai Trivial Pursuit. Mutta...onko tässä pelissä voittajia?

Kuule SuisuPetal, valitettavasti on, ainakin amerikassa: lakimiehet. Muut ovatkin sitten pelissä hävitäkseen, usein valitettavasti myös ne, jotka eivät osallistu. Nyt siis puhun itse pelistä. Lopputulokseen voi päästä ilman peliäkin ja silloin häviäjiä on kai vähemmän ja lopputulostakin voi pitää enemmän tai vähemmän onnistuneena.
Mikä minua tässä pelissä häiritsee, on se, että siinä voi lähimmälleen olla julmempi kuin pystyisi kenellekään muulle olemaan koskaan.

Jos tämä ei olekaan peliä vaan oikeata elämää niin miehen asennevamma paljastuu yhdestä sanasta ja loppu on sitten vain ilkeilyä: kotileikki.

Totta, lopputulokseen voi päästä ilman peliäkin, ja silloin voittajia voivat olla ainakin lapset, jotka saavat kaksi suunnilleen sovussa olevaa vanhempaa. Ihanteellinen tilanne, joka tosiaankin jää toteutumatta, kun tuo mainitsemasi julmuus astuu peliin. Ihminen osaa olla julma susi toiselle ihmiselle.

Tui, niinpä. Poimit sieltä sen sanan, josta käy ilmi, että mikä toiselle on totta ja pysyvää, on toiselle vain leikkiä, jonka ei pitäisi jatkua loputtomiin, vaan saisi päättyä, jotta voisi palata entiseen. Surullista.

Hmmm... viestinnän ammattilaisena teen havainnon että jospa tuo mies sanoisi saman asiasisällön rakentavalla hyvällä tavalla, avioliitto saattaisi olla pelastettavissa. Kommunikointi, neuvottelutaidot, hyvän tahdon osoittaminen, keskustelu; parisuhteessa kaivattavia taitoja. Viestintä on taitolaji. Nyt siinä näyttää olevan äiti jolla on lapsia, ja suurin niistä eli aviomies, on isoin kitisijä naama näkkärillä. Veisi edes roskat ulos tai auttaisi missä tahansa, mutta siinä se vaan marisee. Bu bu buu!

Heh, Rita, sinulla riittää optimismia! Ihan hyvä, mutta luulen, että tarinan miehellä on perusasenteessa niin paljon vikaa, että sen peittäminen on vaikeaa, vaikka miten osaisi viestiä. Vaan, jos mies tosiaankin tekisi niin kuin ehdotit ja vähän enemmän sen lisäksi, niin ehkä äidille jäisi enemmän aikaa itselleen ja voisi ajaa vaikka ne karvat jaloista? Eri asia, huvittaako äitiä sellainen...
Luulen, että miestä yksinkertaisesti harmittaa, kun ei ole enää äidin(vaimon) silmäterä ja siksi kiukuttelee.

Siinähän se osin onkin, että toiset miehet (onneksi kuitenkin harvat) eivät kestä sitä, että jäävät perhekuvioissa lapsen jälkeen. He ovat tottuneet olemaan naiselleen ensisijalla eivätkä kykene ymmärtämään uutta tilannetta. Siksi pikkulapsiaika varmaan on joillekin parisuhteille niin tuhoisaa. Ehkä tähän auttaisi pohtimani kaksisuuntainen hedelmöitys. Miltähän se kuulostaisi, kun tuore äiti tiuskahtaisi juuri synnyttäneelle miehelleen töistä tultuaan "on se kumma kun sänky on vieläkin petaamatta vaikka kellon jo viisi ja olisit voinut edes partasikin ajaa, ei synnytys ole mikään syy olla huolehtimatta itsestään ja roskat haisee, etkö sä käy ulkona ollenkaan ja miten niin olet väsynyt, kun kotna saat olla koko päivän, olisit kuule kuullut taas mitä duunin ämmät horis tänään, ei sitä eilakaan tajuu miten raskasta on kuunnella asiakkaita koko päivän ja sitten kotona ukko kulkee vanhoissa kalsareissa parta pitkänä ja kakara huutaa koko ajan, onks siin' jotain vikaa?"

Mulla olis Tui vielä parempi ehdotus: itse kunkin kannattaa harkita tarkkaan kenen kanssa rupeaa lapsia tekemään. Kyllä sen infantiilisuuden pitäs näkyä päälle ennen lapsen tuloakin.
Varotaan nyt miesvihaa yhtä paljon kuin naisvihaakin, vaikka SusuPetal tietynlaisia tilanteita niin tunteita nostattavasti kuvaakin.

Tui, onneksi noita miehiä on tosiaankin harvassa. Aika hauska kyllä tuo purkauksesi, sopii hyvin teemaan, jota mietit omassa blogissasi parhaillaan. Menkäpä Tuin blogiin lukemaan, miltä maailma näyttäisi, jos sekä miehet että naiset voisivat synnyttää!

Jestas, Mediaopettaja, en minä halua nostattaa mies- tai naisvihaa! Enkä edes ihmisvihaa. Minä vain kuvaan -omaan synkeään tyyliini- elämää, jota näen. Ihan omaa tulkintaa.

Sinänsä mielenkiintoista tuo mies- ja naisviha. Koska nyt ilmeisesti olen naispuolinen, niin kirjoittaessani miehistä jotenkin negatiivisesti, olen joskus saanut jossakin kommentissa(ei sinun ope) vihjailuja siihen suuntaan, että olisin miesvihamielinen. Kun taas olen kirjoittanut jotakin negatiivista naisista, ei kukaan ole sanonut minua naisvihamieliseksi.
Uskon, että asia toimii myös toisinpäin eli mies kirjoittaessaan jotain negatiivista naisista, tulee leimatuksi nasivihamieliseksi, mutta hän saa ihan rauhassa kirjoittaa negatiivisia asioita omasta sukupuolestaan eli miehistä, eikä kukaan älähdä.
Tällainen tuntu minulla on. Saatan olla hakoteilläkin.

Ai vielä, mediaope, tuosta kenen kanssa kannattaa hankkia lapsia. Kun se rakkaus on välillä niin sokea! Ja kun sitä lapsen hankkimistakin harrastetaan ties minkä motiivien sanelemana(rakkaudesta, vahingossa, vallankäytön välineenä, pelastamaan suhde jne). Ja ihmisellähän on käsittämätön kyky uskoa muutokseen -toisen ihmisen muuttumiseen. Ja jotkut luulevat, etteivät välitä, minkälaiseksi isäksi/äidiksi se toinen osoittautuu, koska vaan haluavat sen lapsen, mutta arki voikin sitten olla oletettua ankeampaa ja haluaisikin, että se toinen olisi osallistuvampi.

Et tietenkään halua! Kuhan nyt varoittelin vanhana maailmaa nähneenä setänä ;@)
Jos ihmiset pystyisivät ehdottamaani harkintaan, niin eihän mitään ongelmia olisikaan. Vaikka rakkaus ei olisi aivan sokeakaan niin senverran likinäköinen kuitenkin, että joku riskihän siinä intuitioon luottamisessa aina on.
Mutta toki tuolla samalla riskillähän on myös upeita lopputuloksia joihin ei insinööritiedoilla päästä.
Sori, kunhan jaarittelen, kun päätin, etten tänään ite postaa, niin huomaankin horisevani täällä pitkät litaniat

Hah, sinä vanhaa maailmaa nähnyt setä, nuorihan sinä vielä olet:)
Intuitio on jännä asia -se voi johtaa katastrofiin tai huipputulokseen, ota siitä sitten selvää muuten kuin kokeilemalla!
Täällä on hyvä jaaritella. Tilaa on ja substanssia tulee lisää joka kommentin myötä:) Nämä minun juttuni kalpenevat aina erinomaisten kommenttien rinnalla ja niin pitääkin olla. Bloggaaminen on vuorovaikutusta!

Tarkennetaan vielä Mediaopelle ja muillekin, en ole miesvihaaja millään tavalla. Minusta suomalaiset miehet noin ylipäätään ovat maailman parasta miesrotua, eikä tämä ole pelkkää kehuskelua vaan ihan vain toteama. Uskon, että hyvinkin moni mies osaa asettua monissa asioissa naisen asemaan tai ainakin ymmärtää naista, heistä ei vain paljon puhuta ja siksi välillä tulee luulo, että kaikki miehet olisivat toistaitoisia infantiileja - mitä he eivät siis ole. Hmmm, pitäisiköhän joku kerta kehua omansa ihan julkisesti, no taisin sen kyllä kerran blogissani jo tehdä silleen sivuhuomautuksena.

Mutta ikävä tosiasia tai jotain sinne päin on se, että noin puoli vuotta lapsen syntymän jälkeen on hyvin rankkaa aikaa, kun naisen hormonit myllertävät ja isän isyyteen valmistautuminen on vasta alkanut. Siinä tilanteessa järkevien tilanteen aiemmin kokeneempien kommentit ovat kyllä kullanarvoisia. Tai mistäs minä tiedän, kun en ole mies, tunnustettakoon se tässä ja nyt. En edes osaisi esiintyä miehenä.

Tämän pitkän ja asiallisen keskustelun jälkeen on pakko todeta lyhyesti ja ytimekkäästi, että tämä teksti toimisi loistavasti biisin sanoituksena.

Olen Tui samaan mieltä kanssasi. Enkä viitannut sinuun vaikka sinun värikkäästä kielestäsi asia mieleeni tulikin. Olen pahoillani, jos viittaukseni olivat harhaanjohtavia.

Onnittelut!

Tässä on päästy perhe-elämän äärimmäiseen ytimeen. Eikä siinä kaikki, voisin säveltää tämän vaatimattoma tuotoksen, jos annat siihen luvan.

-timo

Tui, en minä usko, että kukaan ajatteli sinua miesvihaajaksi kommenttisi perusteella, niin tosikkoja lukijat eivät onneksi ole.
Mutta totta, ainahan sitä puhutaan, että parisuhde muuttuu lapsen saamisen myötä ja "olkaa valmiit siihen", mutta ihminen on siitä erikoinen otus, ettei se usko ennen kuin itse kokee tai näkee. Ja se on sitten menoa...Ei tietenkään kaikissa parisuhteissa tapahdu katastrofeja, mutta aika monessa kylläkin, ja jo pienetkin takapakit voivat olla noidankehän alku.

Mediaopettaja, en minä ainakaan ymmärtänyt, että olisit kommentissasi viitannut Tuihin, vaan puhuit yleisesti.

Kiitos, Pauliinan:)

Joo, Timo(kiva nähdä sinua täällä), taidetaan olla ytimessä, mutta miten sieltä pois, ulos? Se "erotaan" on tietysti yksi vaihtoehto, mutta onhan muitakin, kai?
Totta kai annan luvan, jos haluat säveltää. Olen ihan otettu. Kiitos!

Mediaope, en kokenut sitä mitenkään omaan persoonaani kohdistuvaksi, en edes Susuun. Tajusin vain itse, että kommenttini saattoi kuulostaa siltä ja siksi tarkensin. Se liittyi osiin omaan postaukseeni johon Susukin viittasi, olen viime päivinä miettinyt asiaa paljonkin. Ja ikävä kyllä sen suuntaisista kommenteista kuulee, vaikkei niitä itse olisikaan kuullut. Lapsi kun ei ole tyyni lelu, vaan ihminen, jonka tulo muuttaa perhedynamiikkaa ja päiväjärjestyksiä mullistavasti. Siinähän sitä on sopeutumista, vaikka lapsi olisi kuinka odotettu tahansa. Ja kuten Susun oivallinen runo osoittaa, se ei onnistu kaikilta. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin lisäätävä, että joskus se, joka ei tilannetta jaksa, on nainen.

Totta Tui, joskus naisella esim. vanha kunnon äitimyytti vie kaikki voimat. Odotusaikana selailee vauvalehtiä, hypistelee vauvanvaatteita, sisustaa(ainakin mielessään) täydellistä vauvanhuonetta, kuvittelee täydellisen perheen, komean isän, huolitellun äidin, iloiset lapset.

Ei ihme, että arki voi tulla shokkina. Vauva ei nuku, omat vatsnahkat roikkuvat polvissa, seksi ei voisi vähempää kiinnostaa, tukka on rasvainen, mies ei osaa edes aavistaa millaisia päivät ovat, kun pääsee töihin pakoon, ja pullaakin pitäisi leipoa, jotta lapselle jäisi tuoksumuistoja vanhuuden varalle ja niin edelleen.
Tämähän on kaikki normaalia, mutta se muuttuu epänormaaliksi, jos kynsin hampain pitää kiinni illuusiosta täydellisestä äidistä, täydellisestä perheestä. Luulee, että elämä on vaan täynnä rakkautta lapsen tullessa, kun siihen sisältyykin hyvinkin paljon kiukkua ja kyyneleitä, jopa vihaa.

Ja tarkennus tuohon edelliseen: lapsen tulo perheeseen ei saa automaattisesti aikaan perhehelvettiä, tuo edellinen oli kärjistetty esimerkki tavallisesta tilanteesta.

Jo vain, kannattaisi tosiaan katsoa kenen kanssa ne lapsensa tekee, sekä tehdä vasta ajatuksen kanssa. Ja sen jälkeen vaan lakata liikaa ajattelemasta sitä mitä pitäisi olla, tai mitä on, eikä pudottautua mihinkään valmiisiin roolimalleihin. Kyllä nainen on hyvässä parisuhteessa aina ensisijaisesti nainen, ja sitten vasta äiti.

Niinhän se on, tienpäällä, että joskus käy niin, että vaimo ja mies muuttuvat pelkästään äidiksi ja isäksi lasten syntyessä. Jonkin aikaa se varmaan toimii, mutta pidempään ehkä ei enää niin hyvin. Ei ainakaan silloin, jos se toinen(mies tai nainen) haluaa olla myös puoliso.

Huh, tätä on ihan pakko kommentoida! Lähipiirissäni on juuri nyt (taas) eräs liitto päättymässä eroon ja syynä on arjen puuduttavuus lapsen tultua kuvioihin mukaan. On suorastaan pelottavaa, kuinka vahvinkin suhde näyttää haurastuvan ja hapertuvan niin nopeasti. :(
En ole mikään puritaani, enkä vastusta eroja. Tuntuu vain surulliselta, että joskus hyvät liitot päättyvät, kun tilanne voisi muutamassa vuodessa jo helpottaa aika olennaisella tavalla.
Hyvä runo sinulta, elettyä elämää monille. Näin uskoisin.

Hups, pahasti on mennyt suhde säröille. Nopeastihan se kyllä menee, jos antaa mennä. (Ja tuon tyylisellä viestinnällä ihan zäpp!) Lapsen koti ei ole talo eikä kuiva vaippa, vaan perhe, jonka keskeisin elementti on vanhempien parisuhde. Sitä pakko vaalia, vaikka se ehkä toisesta välillä tuntuukin tuskaiselta (rasvainen tukka jne). Minusta kummankaan osapuolen ei tarvitse eikä pidä hyväksyä sitä, että toinen kiinnittää kaikki voimavaransa lasten ja kodin ja ehkä vielä ansiotyön hoitamiseen parisuhteen kustannuksella. Kuten Tienpäälläkin sanoi, nainen on hyvässä parisuhteessa aina ensisijaisesti nainen ja sitten vasta äiti.

Jos ei huomioida tuosta runon miehen puheenvuorosta idioottimaista eroamisella uhkailua ja loukkaustarkoitusta, niin siinähän hän varsin selkeästi kertoo tunteistaan ja siitä, mikä parisuhteessa hänen näkökulmastaan mättää. Jos hänen mielestään sääret olisi hyvä ajella, niin kai se on sallittua kertoa?

Vielä lopuksi: Nuo kommentit, että kannattaa harkita kenen kanssa lapsia tekee, on tyhjää lällättelyä. Haloo! Elämä vie, ei tässä kaikkea voi niin tarkkaan harkita. Ja loppuu tästä maasta lapset tätäkin vauhtia, kun ihmiset vaan harkitsevat ja odottelevat jotain.

Muutenkin tuo on ihan ristiriitainen ajatus, että naisen pitäisi katsoa tarkempaan kenen kanssa lapsensa tekee. Naisen pitäisi siis olla jo syntymästään äiti, joka näkee kaiken ja tietää kaiken, osaa varautua mihin vain ja olla virheetön myös parinvalinnan suhteen. Jumalauta, mitä juttuja.

Eiköhän se olisi miesten aika kasvaa aikuisiksi jossakin vaiheessa kuitenkin. Ei liene mahdottomuus, toisin kuin se, että ihmisistä voisi etukäteen tietää millaisia heistä lasten syntymän jälkeen tulee.

Hei Peggy G, kiva nähdä sinua täällä! Totta tuo mistä kirjoitit, vahvakin suhde voi murentua hyvin nopeasti lapsen tultua kuvioihin. Se, mikä on ollut vahvaa siinä suhteessa kahdestaan ollessa, esim. läheisyys, joutuu koetukselle ja ihmiset huomaavat olevansa ihan uudessa tilanteessa. Totta, moni jos jaksaisi sinnitellä jonkin aikaa, voisi huomata, että asiat muuttuvat. Eivät tietenkään aina, mutta usein. Lapset kasvavat, sääli vaan, että siinä samaan aikaan myös vanhemmat usein vieraaantuvat toisistaan.

Kyllä, Jasu, elämä vie. Aika usein vielä hallitsemattomasti. Tuskin kukaan halua vieraantua puolisostaan, haluaa erota, olla katkera, jokainen varmaan suhdetta aloittaessaan haluaa uskoa hyvään. Miten sen hyvän saisi pysymään silloin kun, kun tulee lapsia? Tuo seikka, olla ensisijaisesti vaimo tai mies eli hyvä parisuhde perheen perustana, pitää paikkansa, mutta miten sellainen hoituu käytännössä? Se ei voi onnistua, jos toinen on uupunut, väsymys tappaa kaikki halut.
Mutta, jos asioista pystytään puhumaan, jos niille halutaan tehdä jotain ja riittävän ajoissa, asiat voivat korjaantua, sen uskon. Jos molemmat haluavat sitä.

Saara, samaan aikaan linjoilla. Joo, en minäkään usko, että on mahdollista etukäteen tietää, kenen kanssa lapsia kannattaa tehdä. Ainoastaan räikeissä tapauksissa voisi jotain aavistaa, esim. jos mies pahoinpitelee jo seurusteluvaiheessa, on aina juovuksissa, pettää jne. Silloin voisi hälytyskellot soida naisella ja usein soivatkin, mutta onhan niitä naisia, jotka ajattelevat lapsen muuttavan suhdetta ja miestä.
Ei, mahdotonta tietää etukäteen, minkälaiseksi isäksi mies muodostuu. Ihan yhtä mahdotonta kuin tietää, minkälaiseksi äidiksi nainen osoittautuu. Naisella voi olla ajatuksia, kuvitelmia ja toiveita oman äitiytensä suhteen, mutta todellisuus voi joskus osoittautua erilaiseksi.

Arkiterapeutti Kops pistää nyt paremmaksi ja kertoo että on ansioituneesti oikeasti pelastanut parisuhteita. Ei se ole vaikeaa jos on halua.

Esimerkki: Samankaltainen avioliitto kuin SusuPetalin kuvaama - lyhyesti kerrottuna annoin rouvalle neuvontaa, mies ei tähän päivään mennessä tiedä asiasta, ja kommunikoinnin muututtua heti kun rouvan silmät avautuivat, kahdessa kuukaudessa mies palasi. Oli jo ehtinyt häipyä. (Siinä lyhyt versio.)
Usein tarvitaan vain herätys tai kopautus. Kops!

Niin, Kops, jos on halua, siitähän se on (usein) kiinni. Mutta jos toinen ei yksinkertaisesti halua enää, niin aika vähän on tehtävissä, vaikka muuttaisikin omaa tapaansa kommunikoida. Helpoin tapa kylläkin on muuttaa omaa käyttäytymistään, ajatuksiaan jne, sillä toiselle on aika hedelmätöntä sanella minkälainen hänen pitäisi olla. Ja oman muuttumisen kautta/avulla toinenkin ehkä alkaa muuttua, jos hyvin käy.
Mutta onneksi näitä hyviäkin asioita tapahtuu ja liitot jatkuvat.

Ehkäpä Kopsin kuvaamassa parissa mies ei kuitenkaan suhtautunut perheeseen leikkinä ja siksi saattoi palata. Mutta miksi vain naisen piti muuttaa kommunikointi tapaansa?

Parisuhteessa nainen on ensisijaisesti miehelleen nainen, koska ei ole tämän äiti. Mutta silloin kun lapsia on, on äitiys osa naisena olemista, osa naiseutta. Aivan samalla tavalla isyys on osa miestä, ei sekään ole asia, joka tarvittaessa heitetään nurkkaan. Perheeseensä sitoutuneessa miehessä on paljon sellaista mitä nainen arvostaa juuri miehisinä ominaisuuksina. Voisiko perheensä heppoisin perustein hylänneen miehen miehuuden kyseenalaistaa samoin kuin välillä tuntuu, että pienten lasten väsyneiden äitien naiseus kyseenalaistetaan? Ei tukka rasvaisena ja univajeesta zombiena vaeltava äiti ole naiseuttaan mihinkään menettänyt, se on vain jonkin aikaa piilossa. Kannattaa lukea Annamari Marttisen esikoisromaani Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä, joka kuvaa intohimon ja naisellisuuden väliaiakaista murentumista lapsen syntymän jälkeen.

Hyvä pointti Tui, tuo miehuudenkin kyseenalaistaminen, kyllähän siinä on naiseus ja miehisyys hukassa jonkin aikaa molemmilla, tai ainakin muutoksessa.
Kiitos lukuvinkistä.

Kyllä miehuuden kyseenalaistamista tässä kohtaa voi harkita vahvasti. Minua hieman kiusaa se tässäkin keskustelussa esiin tullut vaatimus naisille olla aina naisellinen ja upea, ehkä ei niin suorin sanoin mutta kuitenkin. En oikein tiedä puhuvatko kommentoijat pienen vauvan äideistä vai jo isompien taaperoiden äideistä. Itse olen puhunut nimenomaan alle yksivuotiaiden lasten äideistä. Se aika on sellaista, että isiä pitäisi valmentamalla valmentaa ymmärtämään ajan poikkeuksellisuus. Kyllä minusta jo ihan luonto vaatii äitiä keskittymään nimenomaan pienen vauvan hoitoon ja huoltoon. Parhaiten mies tukee silloin naistaan auttamalla tätä kotitöissä, päästämällä äidin välillä yksin ulos vaikka kävelylle tai elokuviin ja ottamalla hoitovastuuta. Joku sanoikin tuolla aiemmin, että isät pääsevät töihin lepäämään. Baby Blues -sarjakuvissa - en muista osaa - on strippi isästä, joka soittaa töistä kotiin töihinsä tylsistyneenä kotiin ja puhelun loputtua halaa tietokonettaan onnellisena siitä, että saa olla töissä eikä kotona. Suosittelen kyseisiä sarjakuvia kaikille pikkulapsien ja vähän isompienkin vanhemmille sekä vanhemmuuteen valmistautuville. Minusta ne kertovat meidän perheestä, mutta on niistä iloa muillekin... Mainioita terapiasarjiksia, niiden ääressä voin nauraa itselleni hersyvästi.

Hassua, miten silloin kun keskustelu on näin pitkä, niin itse kunkin ajatus lähtee harhailemaan ja kun (käsi sydämellä) kaikki eivät nyt kuitenkaan jaksa kaikkia kommentteja lukea (paitsi Suisu tietenkin)(nämä ovat niin pitkiäkin). Silloin kommentoidan jotain kommentin kommentin kommenttia, jolloin hämärtyy koko asia. Saaran kommentoimaa vaatimusta ei mielestäni ole täällä edes esitetty.
Kaksi asiaa menevät täällä myös sekaisin: se muuttuvatko aviopuolisot lapsen syntymän jälkeen ja se miten äidin käyttäytyminen tietysti heittelehtii syntymän jälkeen.
Minun mielestäni ihmiset eivät muutu lapsen syntymän jälkeen, heistä vain paljastuu uusia puolia kun vastuuta tulee roimasti lisää ja arki muuttuu täysin.
Jos mies ei hoida omaa osuuttaan esim. kotitöistä ja muista ennen lapsen syntymistä, niin tuskin sitä yhtäkkiä rupeaa tekemään kun lapsi syntyy.

Tässähän voi olla, että ihmiset ovat puhuneet eri ikäisten lasten vanhemmista, jolloin tilanne on tietysti vähän eri eli jos esim. äiti juuttuu siihen, että on vain äiti, kieltää naiseuden itsessään, käyttää äitiyttä syynä siihen, ettei jaksa, halua, tunne tarvetta olla enää nainen. Tavallaan hylkää miehensä. Sellaisiakin naisia on, pahimmassa tapauksessa alkavat kutsua miestään "isäksi". Vastaavasti myös on olemassa samanlaisia miehiä, jotka puhuvat "meidän äidistä".

Tässä runossa ei ollut niin, kirjoitin pienten lasten vanhemmista, ja siitä ajasta, jolloin kaikki on sekaisin, roolit, odotukset jne. Tässä runossa isä jatkaa entistä elämäänsä -ennen lapsia- eikä selvästikän ole muuttunut isäksi. Hänellä ei selvästikään ole hajua siitä, minkälainen äidin elämä on lasten kanssa, eikä hänellä ole kiinnostustakaan tietää. Hän haluaa palata vanhaan ja olla naisen elämän keskipiste. Hyvin asenteellinen runo siis:) Joskus vaan on pakko kärjistää.

En minä usko, että vain naisen on pidettävä huolta itsestään, huolta naiseudestaan. Sama vaatimus on miehille, mutta ehkä miehillä on enemmän aikaa ja se on helpompaa? En tiedä, en ole mies.

Baby Blues on mainio sarjis.

Eivät varmaan ryhdykään. Ja sitten ovat nämä tosimiehet, jotka kasvavat vauhdilla isyyteen ja jaksavat oman työnsä ohessa tukea väsynyttä äitiä, hoitaa vauvaa ja ymmärtää sen tosiasian, että jonkun ajan kuluttua kun hormonaalinen pyörre ja väsymys väistyvät, on vaimo taas oma ihana itsensä. Sellaisiakin miehiä on.

Mediaopettaja näköjään oli linjoilla samaan aikaan kanssani, kun kiilasi tuohon eteeni:)
Joo, vaikea hallita tällaista keskustelua, jossa kommentoijia on paljon, ja minun pitäisi tietysti osata vetää jonkinlaisia johtopäätöksiä ja yhteenvetoja, mutta en osaa:((( Tai en jaksa, olen liian lomatunnelmissa:)

Mutta muuttuvatko ihmiset lapsen saamisen myötä vai paljastuuko heistä vain uusia puolia ja ovatko nämä kaksi sama asia, niin...sitä voi kai jokainen kohdallaan pohtia. Jotenkin tuntuu, että tapahtuu molempia: sitä muuttuu ja löytyy niitä uusia puolia. Muuttumattomuus on hirvittävän ankea ajatus jotenkin, tuntuisi uskomattomalta olla sama vuodesta toiseen.

Ja Tuikin:)
Totta, on niitä tosimiehiäkin, onneksi.

"Jo vain, kannattaisi tosiaan katsoa kenen kanssa ne lapsensa tekee, sekä tehdä vasta ajatuksen kanssa. Ja sen jälkeen vaan lakata liikaa ajattelemasta sitä mitä pitäisi olla, tai mitä on, eikä pudottautua mihinkään valmiisiin roolimalleihin. Kyllä nainen on hyvässä parisuhteessa aina ensisijaisesti nainen, ja sitten vasta äiti."

Tienpäällä sanoi näin, Mediaope. Kyllä mä ihan siihen kommentoin, enkä itekseni alkanut höpöttää, vaikka kyllä sekin tarvittaessa onnistuu.

ja minä se vain nukkuisin, vaikkei lapsen paskasta ole tietoakaan. kun sitä muutenkin on niin väsynyt.

ja niin taas jäi kaikki ensimmäisellä kerralla sanomatta. ei tässä omaa eroa tehdä, mutta kahden hyvin läheisen seurataan vierestä. vaikkei kukaan mitään valintoja odota, niin niitä valintoja on kai tehtävä? kun ei sitä voi olla kummankin puolella olematta kummankaan puolella. eikä voi unohtaa, että toinen kärsii aina enemmän kuin toinen ja vieläpä eri syistä.

kai se on parempi erota, ennen kuin niitä lapsia tehdään, oli syyt mitkä tahansa.

enkä minä kommentoi kommentin kommenttia, vaan kommentoin kaverin siskon lapsenvahdin kaiman seuraneidin kommenttia, vaikken kaikkia kommentteja jaksanutkaan lukea. kunhan horisen omiani tähän väliin :D