Nainen riisuu vaatteet saunan eteisessä. Hän sytyttää valon terassin lamppuun. Valo on himmeä ja terassin alapuolella kasvavat pensaat peittävät lampun osittain. Ennen nainen ei tarvinnut valoa. Anoppi odotti häntä laiturilla, toppatakkiin kääriytyneenä. Odotti ja puhui, piti huolen siitä, että nainen ui rannan suuntaan, että nainen tuli takaisin.

Paljaat jalat kuljettavat kivisiä portaita alas. Osassa kiviä on sammalta. Portaat tuntuvat kylmiltä ja kosteilta. Varmuuden vuoksi nainen ottaa kiinni puisesta kaiteesta, sen myhkyräinen pinta antaa lujan ja turvallisen otteen. Kaide on vielä uusi, appiukko veisti sen vasta edelliskesänä. Silloin, kun anopilla alkoi olla vaikea nousta rannasta mökille.

Kuikat ovat huhuilleet jo jonkin aikaa. Niiden kutsuhuuto tanssii järven yli joka ilta. Laituri keinahtaa pehmeästi. Yhtä pehmeästi hyttyset piirittävät naisen. Niitä on turha hätistää pois, ne eivät tottele, eivät katoa. Nainen kävelee laiturin päähän. Tuuli on tyyntynyt illaksi, mutta silti pieni vilunväristys saa hänet pidättelemään hengitystään.

Järven pinta on musta ja öljyisen näköinen. Vesi houkuttelee huijaamalla: Tule, olen lämmin, tule ja sukella. "Et sinä ole lämmin", nainen kuiskaa, "aina sinä narraat". Hän ei sukella, vaan laskeutuu laiturin päässä olevia metallisia portaita pitkin järveen. Kylmä vesi kiemurtelee ihoa pitkin, nousee määrätietoisesti ylemmäs ja juuri, kun nainen on varma, että ei kestä, vaan pakenee, hän antaa otteen irrota portaista ja liukuu pinnan alle. Hän pitää silmiä kiinni ja vasta noustuaan sukelluksista, hän avaa silmät ja katsoo, näkee laiturin, mutta terassin valo on kadonnut. Hän on sukeltanut liian kauas. 
Nainen kuulee korvissaan anopin äänen: "Älä ui niin kauas, takaisin jo, tännepäin."

Hän kääntyy selälleen ja antaa jalkojen räpylöidä laiskasti ennen kuin alkaa kellua. Taivas on haalea. Tähdet näkyvät vain sumeina pisteinä. Kesä on vasta alussa. Elokuun lopulla, syyskuun alussa, taivas on yhtä musta kuin järven pinta, samettista mustaa, jonka pinnalla sädehtivät miljoonat tähdet.

Vesi on lämmintä vain tämän pienen hetken ajan. Nainen kääntyy vatsalleen, kauhoo muutaman vedon ulpukoita kohti, mutta sinne asti ei voi uida. Yöllä matkat pitenevät ja ulpukat liukuvat kauemmaksi. Hän pyörähtää ympäri ja ui laiturille. Hänen on kylmä. Hän nousee portaat nopeasti ja hyttyset hyökkäävät märälle iholle. Hyttyset eivät nuku koskaan, niin kuin paarmat, jotka parveilevat rannassa vain päiväsaikaan.
Nainen viipyy kuitenkin vielä laiturilla, ei halua jättää järveä. Sen pinta on jälleen rikkumaton, ja kaukaisuudesta kuuluu kuikan moittiva itku.

Märät jalat lipsuvat kivisillä portailla. Nainen pitää lujasti kiinni kaiteesta. Hän kuivaa itsensä saunan eteisessä ja vetää yöpuvun ylleen. Kangas takertuu märkään selkään ja nainen ravistelee itsensä vapaaksi. Muutama itikka pörrää edelleen märkien hiusten alla. Nainen kampaa tunkeilijat pois.

Kaikki muut nukkuvat jo. Appiukon alkovista ei kuulu ääntäkään. Lapset puhuvat molemmat unissaan, kääntyilevät, ja nainen kuulee kahahduksia peittojen pudotessa lattialle.
Appiukko on hakenut kaivosta vettä lämpiämään aamuksi. Nainen juo mukillisen ja kylmyys viiltää ikeniä. Järven vilu alkaa kuitenkin hellittää otettaan ja tilalle tulee suloinen lämpö, raukeus, joka vaatii menemään sänkyyn. Vuodesohvan valkoiset lakanat houkuttelevat ja maanittelevat. Nainen ottaa kirjan ja laskeutuu pehmeään pesään. Hän asettelee tyynyn niskan taakse ja alkaa lukea.

Nainen ehtii lukea muutaman sivun ennen kun hän muistaa, että terassin valo on edelleen päällä. Hän nousee ja menee ulos. Terassin matot ovat suorassa, eikä nainen kompastu niihin niin kuin yleensä päivällä, kun lapset juoksevat edestakaisin ja matot kiertyvät tuhanteen mutkaan. Hän seisoo hetken paikoillani ja katsoo alas järvelle. Rantakoivujen oksat ovat liikkumattomat, lehdet eivät värise. Taivas on tummennut, järvi on tyyni. Kuikat ovat hiljentyneet, eivätkä hyttyset jaksa enää tanssia.

Terassin lamppu ei pala, vaikka nainen ei muista sammuttaneensa sitä. Hän koskettaa varovasti lamppua, se on edelleen hyvin kuuma.
Pyyhe roikkuu narulla terassin perällä Ei sillä tavoin kuin nainen sen sinne yleensä viskaa, miten sattuu, vinossa, lähes putoamaisillaan. Pyyhe on suorassa, hyvin aseteltu, niin että se on mahdollisimman kuiva aamulla.

Hetken kaikki on niin kuin ennen.

Nainen palaa sisälle, kömpii sänkyyn, mutta ei jaksa enää lukea. Hän sulkee silmänsä ja näkee anopin nopeat kädet suoristamassa mattoja, silittämässä lapsia hiuksista, ompelemassa, ruuan laitossa, ristikkoa täyttämässä, marjastamassa. Nainen hymyilee pimeään, kääntyy kyljelleen ja jää odottamaan unta.