Ovikello herätti minut päiväunilta. Vedin kietaisumekon päälleni, avasin oven ja huomasin, että huoltomiehellä oli kauniin ruskeat silmät.

-Hana vuotaa, hymyilin. –Keittiössä.

Suklaasilmien katse poltti selässäni mennessäni keittiöön. Mietin, tarjoaisinko miehelle kahvit, mutta ehkä se olisi ollut liian vihjaavaa. Tyydyin vain hymyilemään näyttäessäni hanaa. Ruskeat silmät tuijottivat minua, ei epämiellyttävästi, mutta hieman tunkeilevasti, ikään kuin mies olisi pystynyt lukemaan ajatukseni päiväkahvista.

Huoltomies ryhtyi töihin meisselinsä kanssa. Hän vihelteli, jonkin veran epävireisesti, mutta tunnistin kappaleen kuitenkin.

Mahtava peräsin ja pulleat purjeet.

Istuuduin keittiön pöydän ääreen ja pomppasin saman tien pystyyn tuntiessani tuolin kylmän istuimen paljasta takapuoltani vasten.

Kietaisuhameet ovat perkeleen keksintö.

******

Tämä tarina on sadan sanan pituinen tai oikeastaan 99 sanaa pitkä ja sadas sana on tarinan nimi. Satasanaista tarinaa kutsutaan kravuksi.
Joskus muinoin, aikoja sitten, Blogistaniassa kiersi meemi, jossa piti kirjoittaa seitsemän virkkeen novelli, jonka rakenne oli tarkemmin määritelty. Krapu voi muotoutua miten tahansa, muuta rajoitusta ei ole kuin sanojen lukumäärä eli sata kappaletta otsikon kanssa. Krapua voi hioa miten kauan tahansa ja sen ehkä pystyy lukemaan minuutissa, niin kuin minuuttinovellit.

Haastan seuraavat bloggaajat kirjoittamaan oman krapunsa: Allyaliaksen, Kirstin, Alastalon, Saaran ja Pajun. Ja olkaa hyvä, haastakaa eteenpäin! Sana on vapaa -sadan sanan ajan...