Minulla on tapana katsoa vastaantulijoita silmiin. Mielestäni on tärkeää huomioida ihmisiä. Antaa heidän ymmärtää, että he eivät ole vain harmaata massaa, joka päämäärättömästi velloo minua vastaan. Katseeni kertoo heille, että he ovat olemassa. Se tekee hyvää heille. Antaa heidän askeleillensa ryhdikkyyttä, kohentaa heidän kumaraa selkärankaansa ja täyttää heidän keuhkonsa puhtaalla, terveellisellä ilmalla, kun he nostavat katseensa maasta.

Ihmiset kaipaavat sellaista huomioimista, sillä hyvin moni olettaa elämänsä olevan surkeaa ja kadotettua. Voisin tietenkin kertoa heille, että he ovat väärässä ja että esimerkiksi oma elämäni on ollut paljon rankempaa kuin ihmisillä keskimäärin, mutta en halua vähätellä heidän niin kutsuttuja ongelmiaan. Sen sijaan yritän valaa heihin uskoa katseellani, se riittäköön, vaikka totuuden nimessä on sanottava, että aika moni kaipaisi kunnon ravistusta kannustavan katseen sijaan.

Joskus, jos ravistamisen halu kasvaa kiusallisen suureksi, yritän katseeni lisäksi sanallisesti tukea näitä ihmispoloja. Hyvin valittu lause voi saada ihmeitä aikaan ja muuttaa ihmisen vinoon lähteneen elämän suunnan. Näin uskon, eikä minulla ole mitään syytä epäillä tätä, sillä olen saanut seurata monen jo rappiolle menneen ihmisen nousua ylös, takaisin ihmisten kirjoihin, ja olisin väärällä tavalla vaatimaton, jos väittäisin, ettei minulla ole ollut merkittävää roolia näissä tapahtumissa.

Suora, rehti katse, kevyt pään nyökkäys. Kyllä se siitä, silmäni kertovat. Sinustakin tulee jonain päivänä kunnon ihminen.