Poika ynähti jotain. Sen silmät muuttuivat tummemmiksi. Se nosti kätensä ja kosketti Sirun hiuksia.

-Se oli varmaan rankkaa, kun ne otettiin sulta.
-Niin kai…en mä pystynyt…jaksanut hoitaa. Hyvin.

Siru joi. Hän huomasi, ettei hänen kätensä vapissut ja se huomio teki hänet tyytyväiseksi. Poika saisi jatkaa kysymistä. Se ei voinut satuttaa häntä.

-Ootsä nähnyt niitä? Sen jälkeen, kun ne vietiin pois?
-Oon, sen jälkeen, kun mä pääsin kuiville. Ennen sitä…ennen sitä mä en jaksanut. En mä... en mä vaan.

-Sä oot nyt kuivilla? poika kysyi.

Jos se olisi ollut koiranpentu, se olisi heiluttanut häntäänsä. Se oli riemuissaan ja se katsoi Sirua niin kuin kaikki sen omat ja koko maailman ongelmat olisi ratkenneet.

-Mä oon ollut yli vuoden ilman kamaa. Ilman mitään, subuja tai mitään.
-Mutta…

Poika vaikeni. Se näytti miettivän jotain keskittyneesti, mutta Siru ei ollut kiinnostunut. Hän halusi pojan lähtevän. Hän halusi olla yksin.

-Mikset sä ota niitä takaisin? poika kysyi kiihkeästi. –Etkö sä haluais saada niitä nyt kun sä oot kuivilla?

Poika näytti voitonriemuisalta. Se oli selvästikin saanut ajatuksensa järjestykseen ja siinä samassa ratkaissut kaikki ongelmat. Se katsoi Sirua odottavasti.

-Mä en saa niitä takaisin, Siru sanoi. –Otatsä kaljan?
-Mikset saa?

-Niillä on hyvä olla siellä missä ne nyt on. Ne on ollu siellä niin kauan. Ei ne oikeastaan edes…tai en mä tiedä, ehkä ne joskus ajattelee, en mä tiedä.
-Mut sähän oot niiden mutsi!

Poika näytti vilpittömän närkästyneeltä. Se nousi seisomaan ja käveli jotenkin hermostuneesti pari askelta. Siru sulki silmänsä ja otti pitkän kulauksen uudesta pullosta. Pojan nykiminen sattui päähän.

-Ei se oo niin yksinkertaista, Siru sanoi hetken kuluttua. –Mikään ei oo niin yksinkertaista. Niil on hyvä nyt siellä ja mä...ei se ole sellaista...ei me olla enää...en mä tiedä.
-Mutta jos sä kerran oot kuivilla ja sulla on duunipaikkakin ja asunto!

-Niin.
-Kai sä haluaisit ne takaisin? poika kysyi.

Siru avasi silmänsä ja katsoi poikaa. Se oli todellakin pentu. Pelkkä typerä, tyhmä piski.

-Kai mä haluaisin, Siru sanoi.

Poika tuli hänen luokseen, veti hänet pystyyn ja halasi.

-Mä autan sua, poika sanoi hiljaa. –Mä haluaisin todella nähdä sun skidis, sillä mä pidän susta.

Se veti Sirun viereensä sängylle, otti kainaloon ja jatkoi puhumista. Siru kuunteli, miten se suunnitteli tulevaisuutta, miten selvää kaikki oli sille, miten itsevarmalta ja lapselliselta se kuulosti.

Oli ollut virhe tuoda se tänne.

 
Poika oli vihdoin nukahtanut. Se oli miettinyt liikaa ja väsynyt, väsynyt puhumiseen ja tulevaisuuden maalaamiseen. Se makasi selällään ja sen rinta oli valkoinen ja karvaton. Se hengitti tasaisesti ja rauhallisesti ja sen huulilla oli onnellinen hymy. Se oli ratkaissut kaikki ongelmat ja se näki unessaan täydellisen perheen.

Isän, äidin ja kaksi lasta.

Siru katsoi poikaa ja tiesi, ettei se onnistuisi. Hänestä ja pojasta ei tulisi mitään. Hän ei aikonut tavata poikaa enää uudestaan tämän yön jälkeen. Poika oli liian kiltti. Se oli elänyt elämäänsä muualla kuin tässä maailmassa. Se ei tiennyt mistään mitään, se vain luuli kaikkea.
Siru otti muovikassin ja täytti sen pulloilla. Pihalla oli vielä ihmisiä. Ihmisiä, jotka eivät kysyneet, vaan halusivat ainoastaan tulla kuulluksi.
Se sopi Sirulle paremmin. Hän ei halunnut enää vastata kysymyksiin tänä yönä. Ei puhua, ei ajatella, ei käsittää mitään. Oli parempi vain juoda.

Hän avasi pullon valmiiksi, otti huikan ja katsoi nukkuvaa poikaa. Se olisi surullinen herätessään. Se heräisi ja huomaisi, ettei se sittenkään tiennyt mitään, eikä se ollut ratkaissut mitään. Se olisi jotain uutta pojalle, ja se tulisi surulliseksi, koska se ei käsittäisi miksi.

Se olisi surullinen, ei hän.