Elä miäräile minua kuule, vastoon jos haluan... vaikka emminä mittään kyllä muista, enka vittu haluakaan. - Kauheeta, se akka on taas täällä! Gesundscheisse, sieg Heil!

Tämä on ehkä surullisin runo, jonka olet kirjoittanut. Tai siltä ainakin tuntuu juuri nyt.

Mutta tämä on vallattoman kaunis.

Minusta tuntuu kauhian hyvälle tätä lukiessa. Varmaan siksi, että elämä menee noin, ajatukset kulkevat juuri noin.

Omassa mielessäni tein siihen hieman siloitellumman lopun, ottamalla sanat.

'en halua valheitasi',

'tiedän jo'

Sie kyllä kirjoitat hyvin, tästä elämästä juuri sellaisena kuin mitä se on ja tunteista joita me kaikki olemme kohdanneet, javarmaan tulemme usein vielä kohtaamaan.

Reiska, Ich liebe Dich auch, jawohl.

Viivi, onhan tämä surullinen.

Joo, Vintti, silotellumpi tuo loppu olisi tuolla tavalla. Tässä runossa ei vain tietäminen riittänyt, tietäminen oli myös kuolemaa.

Surullisen koleaa, mutta koskettavaa. Kuin tyhjä peltitynnyri; täynnä olemattomaksi käynyttä.

Tyhjyys kolisee välillä lujaa, Sivuaskel.

Surullinen ja kaunis teksti, mutta melkein toimisi paremmin ilman kahta viimeistä säkeistöä.

Voipa olla niinkin, Tuima. Selväsihän se tulee muutenkin.

tämän otsikoksi sopisi tuo edellinen "poissa"

Heh, niin sopisikin, Miss Foxy.

Tulipas kylmän koleat sävärit!

Perusteellinen aamuherätys, Polgara, vastaa kylmää suihkua.

Minä kävin tätä jo eilen lueskelemassa ja minulla tuli tästä aika voimakas "olo". Tulin nyt uusin voimin ja "olo" tuli uudelleen.

Minusta tämä on aika toiveikas runo, siis ainakin sillä tavalla minä tämän tulkitsin. Kertoja puhuu tuntojaan sanoiksi. "Älä vastaa. En halua valheitasi" on kuitenkin aika selkeä mielenilmaus ja olen ihan vakuuttunut, että tämän pohjakosketuksen myötä alkaa kuolemanjälkeinen elämä.

(Itse)petoksen aika on ohi, Allyalias, ja ehkä asioista voi puhua suoraan -tämä voi antaa toivoa paremmasta. Kyllä.

Surullinen runo. Mitä meistä todella jää rakkaimpien mieleen kun keho katoaa ja muistot haalistuvat? Tunne, kasvot, tavat, nimi?

Tai sitten ei mitään, Salka.

Tekee niin mieleni kirjoittaa, mitä ajatuksia tämä herättää mutta eivät ne sanat oikein tahdo tulla. Eilen jo tätä luin, mietin, tänään sama juttu.

Mieleen tulee, että tässä on tapahtunut jotain, suhteessa on tultu risteykseen. Runon ihminen on varmaan jo aikaisemmin ymmärtänyt, että toinen ihminen ei ole se tarinoiden suuri rakkaus ja jokin herätti hänet juuri nyt sitä asiaa pohtimaan. Onko heillä tulevaisuutta, haluaako hän jatkaa samalla linjalla pöydän putsauksen jälkeen? Riittääkö tämä hänelle? Toisaalta hän tuntuu sen hyväksyvän, vähän huvittuneesti, toisaalta hän ehkä laittaa pisteen koko jutulle.

Kiitos tästä runosta.

Kiitos itsellesi, Almamaria, pohdinnoistasi, jotka kulkevat samoja latuja runon minän kanssa.

Minulla olisi pari mielestäni tärkeää neuvoa antaa lapsilleni vielä, mutta niistä ne eivät tykkäisi ja muistaisivat minut juuri sellaisena - - - pah, tuhkapurkki sentään vain kohta olen.
Voimakas runo, Sus!

Sikuri, pitkästä aikaa! Mukava kuulla sinusta.

Edellä oleva on tietysti fiktiota. Oikea tapa ilmaista asia on:

"...jos minä kuolen..."

Täällähän kaikki on fiktiota, tässä blogissa, OK:)