Kerrottiin, että rantakadulle oli ilmestynyt uusi henkilö: nainen, jolla oli sylikoira. Kun huhut olivat kiertäneet kaupunkia muutaman päivän ajan, koirat tiesivät, että asia oli tutkittava.
He lähtivät rannalle heti aamusta, asettautuivat päivänvarjojen alle, yrittäen suojata turkkejaan kovalta huhtikuun auringolta. Talven yli hilseistä ihoa lämmittäneet turkit tuntuivat olevan liikaa ja koirat rapsuttelivat uneliaina kiusallisesti syyhyävää ihoa.

Heidän oli jano, mutta kukaan heistä ei jaksanut nousta aurinkotuoleista. He avasivat suunsa, rentouttivat kieliään ja vilvoittivat paahtavia ikeniään merestä lentävillä suolapärskeillä.

Puolenpäivän aikaan nälkä moukaroi vatsoja. Vanhin koirista lähetti pienimmän piskin – vastoin tämän ulinaa- läheiseen ravintolaan, pyytäen tätä tuomaan päivän keiton heille kaikille. Pentu juoksi häntä koipien välissä yli valkoisen hiekan ja katosi ravintolan markiisin alle.

Hörpättyään luuydinkeiton, koirat valmistautuivat päiväunille. Luomien läpi he tuijottivat merta, kunnes hitaat aallot vaivuttivat heidät uneen. Koiran unestaan heidät herätti kimakka ääni ja he nousivat istumaan.

Huhu oli totta. Rantakadulla käveli ihminen, naispuolinen, ja naisen kainalossa oli vanhemman puoleinen villakoira. Päivänvarjojen alla istuvat koirat katsoivat toisiaan lannistuneina. He olivat tienneet, että oli ollut vain ajan kysymys, milloin tämäkin paikka tultaisiin pilaamaan – ihminen löytäisi nämä ruskeat rannat, suolaisen veden, vehreät poppelit, jotka varjostivat rantakadun kivetystä.

Ihminen hiljeni hetkeksi laittaessaan suklaan suuhunsa. Villakoira katsoi koiria, jotka istuivat vaitonaisina rannalla.

-Anteeksi, villakoira sanoi heiveröisellä äänellä. –En minä voinut jättää sitä. Lemmikkiäni. Se on minulle rakas, pakkohan minun oli ottaa se mukaan, kun lähdin lomalle.

Koirat murahtivat, sulkivat silmänsä ja yrittivät vaipua uuteen uneen, mutta ihmisen aiheuttama häly särki heidän korviaan, eivätkä he saaneet enää unta.

Rauha oli poissa.

******

Penjami antoi alkulauseen.