Ei se paljon tarvii kun perheriita saadaan aikaiseksi. Viestintä on taitolaji ! Jäkäti jäk blablablablaa...suu yhtä mittaa käy...jäkäti jäk blablabla blaa... Mainio teksti jälleen!!

Se on niin helppoa, kommunikointi tällä tavalla, perheen sisällä ,> Toisaalta, harjoitetaan sitä työpaikoillakin:
- Kyllä minä sen voin tehdä!
- No ei tartte, selviänhän minä siitä itsekin. Vaikka pitäisikin tehdä sitä-ja-tätä-ja-tuota...
- No, mulla on nyt aikaa!
- Ai, sulla ei siis oo töitä? No mee vaikka ruokikselle, pitkälle sellaiselle. Minä teen nyt tän homman kuitenkin...
Jatkuu tällaisena siihen asti, että aloittanut tekee työn syyllistäen siinä samalla kaikki muut! ;D

Niinpä sitä helposti lähtee tulkitsemaan toisen sanomisia. Sitäpaitsi kyllä ainakin tunnistettavissa itsessä kaikki tuo. Mut hauskaa sinällään.

Riita on usein asennekysymys. Ehkäpä kyse oli jostain muustakin kuin eri tavoilla rakentuneista kommunikaatiokuvioista...

Onko se kommunikointi tosiaan noin vaikeaa? Onneksi ei kaikilla.
Ja loppuihan tuo melkein hyvin... kai?

uh, kyljykset ja sunnuntai, ennen lapsuudenkodissa, nykyisin hajuna rappukäytävässä.

ahdistava toistoyhdistelmä.

Paljon on tarinan vaimon? tapaisia ihmisiä, joille ravintolasyöminen on kaikkein tarpeettominta luksusta. Voi tietysti olla, että pariskunnalla ei enää ole paljon keskinäistä sanottavaa ja vaimo pitää huolen omasta ajankulustaan tekemällä ruokaa. Ravintolassa täytyy puhua, kun henkilökunta hoitaa ruuan laittamisen ja kattamisen.

Huuh, joskus toivoisi, että SusuPetalin työhuoneesta singahtaisi varsin villejä ajatuksia sunnuntaiaamun iloksi:
"Kuule, mitä jos mentäisiin jonnekin ulos syömään?"
- Ihanaa, löysin eilen kaupasta vain kyljyksiä enkä keksi niistä mitään uutta. Minne mennään?

Sehän on välillä kuin hyvin harjoiteltua näytelmää, Sivuaskel, tuo perheriidan aikaan saaminen, molemmilla omat vuorosanansa, jotka menevät käsikirjoituksen mukaan.

Tuo on totta, Polgara, työpaikalla osataan myös ja on paha, jos on liian kiire, eikä ehdi tehdä, mitä pyydetään ja se, jos ehtii tehdä jotain, mitä pyydetään, on lähes yhtä pahaa, sillä sehän tarkoittaa, että on liian vähän aikaa eli laiskottelee!!!
Ole sitten siinä.

Tulkinta tuntuu olevan kaiken A ja O, varsinkin ihmissuhteissa. Ei se, mitä toinen sanoo vaan se, mitä olettaa toisen tarkoittavan. Ja siinähän se soppa sitten on.

Voihan se olla niin, Ally, että tässä puhuttiin jostain muusta, mutta voihan se olla myös niin, että kumpikaan ei enää muistanut, mikä se jokin on. On jo unohtunut vuosien varrella...?

No, aika hyvin se loppui, Alastalo. Kyllä minusta tuo paistettujen perunoiden tarjoaminen on jonkinlainen sovinnon ele. Hyvittelyä.

Miss Foxy, minusta se on aika hyvä tuoksu:) Mutta riippuu tietenkin siitä, mitä se tuoksu tuo mieleen.

Onhan se rankka paikka, Jussi, olla kahdestaan ravintolassa, koska siinähän kyllä punnitaan ne puheen aiheet. Löytyykö niitä ylipäänsä enää. Kotonahan kaikki menee vanhan käsikirjoituksen mukaan kuitenkin.

Hahhah, Tuima, älä unta nää:))

Ravintolassa käynnin yhteydessä on varmaan liian paljon hermoiltavaa: ulkonäkö ja vaatteet, entä jos se onkin liian hieno paikka eikä ruokalista ole suomeksi, ruokailuvälineitä on kymmenittäin järjestyksessä pöydällä, kaikki katsovat ja näkevät ettei me käydä yleensä tällaisessa paikassa, ruoka on jotain mistä ei saa selvää mitä se on.
Koti on turvallinen paikka.

Totta, Alma, kotona osaa olla, se on varmaan myös yksi syy siihen että "eihän me yleensä".

Hyvin usein minusta tuntuu, että perhe-elämä ja siihen sisältyvä syöminen olivat paljon helpompia luolamieskaudella. Mies läiskäisi synkeästi murahtaen eukkonsa eteen jäniksen, ja putsaili siinä luolan suulla sitten vaan nuijaansa vaiti kunnes sapuska tarjoiltiin.
Ei tarvinnut edes yrittää liiaksi kommunikoida.

Tommostahan se perheen jäsenten välinen dialogi on. Kai siinä samalla kysellään ja varmistellaan tunteita ja välittämistä ja kaikkea muuta. Kun ei mun kyljyksetkään kelpaa........Me naiset osataan kaiken lisäksi rakentaa miehille hyviä sudenkuoppia. Heh, hauska dialogi tulisi kun vaimo kysäisee viattomana, että tykkäsitkö naapurin rouvan uusista bikineistä missä se päivää parvekkeella paistatteli. Mustis-dialogit on hauskoja.
Tai kaupassa, ostanko tän puseron vai tykkäätkö tästä.

Suorastaan inhorealistista sanailua! Tuli mieleeni Sinikka Nopolan hämäläistrilogian kolmas osa ja siillä Eilan ja Rampen välillä käyty suuri dallaspullakeskustelu. Ihmisen epävarmuutta omasta paikasta.

Tohtori Phil asennuttaa puolisoiden korviin mikrofonit, jonka kautta jakelee vuorosanoja. Kummasti puolisoiden välisestä kiprakasta sanakärhämästä alkaa löytyä yhteinen sävel.

"Papukaijoistako" apu mars-venus -linjalle :0

Niin, Erkki, ne vanhat hyvät ajat...:))

Niinhän se on, Genoveeva, ihan muut asiat siellä pinnan alla vellovat, tykkäätkö vielä, oletko vielä minun.
Sudenkuoppien virittely on valtapeliä. Elämiseen ei jää niin aikaa, kun koko ajan pitää varoa, putoaako kuoppaan.

Sitähän se välillä on, Aalo, epävarmuutta ja jatkuvaa todisteiden hakemista -aika kuluttavaa.

Pajun kanssa oltiin samaan aikaan linjoilla. Vai sellaisia mikrofoneja, hmm äänien kuuleminen pään sisältä voi olla aika...erikoista... mutta totta, uusia vuorosanoja kannattaisi itse kunkin opetella.

Tietysti näin sinkulla helppoa, ei putoa mihinkään. Mutta osaan kyllä neuvoa jos joku haluaa riidan aikaiseksi. Olen siinä hyvin taitava ;-)

Hah, Genoveeva, täytyykin pitää mielessä, jos itseltä keinot loppuu!

Onneksi minulla ei ole DD'n kanssa tuollaisia vaikeuksia. Joko syodaan kotona tai sitten syodaan ulkona. Ulkona tarkoittaa sitten joko ravintolassa tai ulkona pihalla, mutta tahan vuodenaikaan teemme sita kovin harvoin. Liian kylmaa.
Olisikohan minun pitanyt kommentoida riitelyn halukkuutta syomisen asemesta?
Riidelkaamme sitten siita!

Just nih.

Häkellyttävää on, että toinen ajattelee kyljysten kanssa toisen parasta- ja toinen toisella tavalla toisen.
Eikä kumpikaan kykene muuhun, kuin omaan fakkiintuneeseen tapaansa, vailla poikkeusta- vailla mitään.
Moni muuten ajan kanssa lakkaa yrittämästä. Mitään.

Täällä voi kommentoida ihan sitä, mitä haluaa, HPY, siitä ei kannata riidellä:))

Fakkiutunuttahan se on, Vintti, ja jos toinen yrittää murtautua siitä kehästä, se koetaan uhkaavana ja pelottavana.

Huh, nämä olivat kuin appivanhempani, paitsi että ne MOLEMMAT on sitä mieltä, että ravintolassa syöminen on ihan turhaa, koska kotiruoka on aina parasta ruokaa. Ja se sitten tehdään joka päivä kello viisi. Ja aika usein se on samaa ruokaa (eikä todellakaan mitenkään erityisen herkullista). Ja jos joku muu (=me) syö usein ravintolassa, niin se saa kummallisia kummallisia katseita vastaansa, ja ihmettelyä, että eikös se nyt ole aika kallistakin... Aargh!

Heh, Tsinnia, todellisuus on usein tarinaa ihmeellisempää! Ja ihmisten tavat pinttyneitä!