Mikko oli helvetin pahalla tuulella tullessaan keittiöön. Häntä janotti ja kusetti ja tieto siitä, että krapula odotti vain sopivaa hetkeä iskeäkseen, vitutti häntä entisestään.

-Saatana, eikä meillä ole yhtään kaljaa?

Mikko veti päänsä jääkaapin kidasta ja kääntyi katsomaan Miiaa, joka istui keittiön pöydän ääressä. Miia hymyili, mutta ei sanonut mitään. Mikko paiskasi jääkaapin oven kiinni.

Keittiön pöydällä oli kakku.

-Sä joit kaikki kaljat eilen. Kahvia olisi.
-Vittu mitään kahvia. Mulla on krapula. Pakko saada kaljaa.
-Mä kaadan sulle kahvia.

Mikko painui vessaan kuselle. Suihku olisi varmaan tehnyt hyvää, mutta ajatus hanan avaamisesta tuntui liian työläältä, joten Mikko palasi keittiöön. Miia oli laittanut pöydälle ne kupit, jotka yleensä otettiin käyttöön, kun vanhemmat tulivat käymän.

-Minkä helvetin takia meillä on kakkua aamupalaksi?

Miia hymyili ja kaatoi kahvia kuppeihin. Mikko istuutui pöytään, vaikka kahvista nouseva lemu sai hänet voimaan pahoin.

-Mä ajattelin…no, kun tänään on isänpäivä.
-Niin?
-No, kun sustahan tulee isä.

Mikko katsoi Miiaa ja jos vatsaa ei olisi vääntänyt niin pirusti, hän olisi alkanut nauraa. Miia oli niin vakavan näköinen. Se oli ihan tosissaan.

-Mutta hei, siihen on vielä helvetin pitkä aika. Vasta maaliskuussa tai jotain.
-Niin, mutta mä ajattelin…
-Joo, joo, ihan kiva, mutta tää daddy olis voinut ottaa kaljat kakun sijasta.
-Voin mä hakea.
-S e olis kiva. Ota kaupasta samalla jotain safkaa, pizza tai jotain sellaist. Suolaist.

Miia näytti siltä, että se valmistautui itkemään. Mikon päätä särki jo niin paljon, ettei jysäri kaivannut poraamista, joten hän hymyili Miialle.

-Ja osta ittelles suklaata…mutsi.

Miian värisevä alahuuli rauhoittui.

-Kaupat ei oo auki tänään, Miia sanoi noustessaan. –Pitää varmaan mennä ärrälle.
-Ihan miten vaan. Kuhan nyt jostain haet ne kaljat.

Miia otti kakun ja laittoi sen jääkaappiin. Kahvikupit jäivät pöytään.