Poika istui eteisen tuolilla. Hänen juuri kammatut hiuksensa olivat jälleen pörrössä.

-Mitä kello on, äiti?
-Vähän yli viisi.

Hän puri huultaan ja katsoi ulko-ovea. Palasin keittiöön ja otin limun jääkaapista. Sipsit olivat jo pöydässä, samoin karkit. Isolla lautasella oli jaffa-keksejä, joiden päälle olin pursottanut tölkistä kermaa. Keskelle vaahtopilveä poika oli laittanut kirsikan. Kakkua poika ei ollut halunnut. Hän tiesi, etten osannut leipoa.

-Mitä kello on?
-Kahdeksan yli viisi.

Taittelin talouspaperista lautasliinoja ja laitoin ne lautasten viereen. Olin unohtanut ostaa töistä tullessa värillisiä lautasliinoja, mutta poika oli sanonut, ettei se haitannut. Talouspaperi kävi yhtä hyvin.

Menin eteiseen. Poika oli ulko-oven vieressä. Hän oli painanut päänsä ovea vasten.

-Lukihan niissä kutsuissa, että kello viisi?
-Luki. Kyllä ne varmaan kohta tulevat.

Poika ei katsonut minua. Hän puri kynsiään ja kuunteli hiljaista porraskäytävää oven takana. Istahdin tuolille.

-Joskus ihmiset myöhästyvät. Joillakin on sellainen tapa.
-Mitä kello on nyt, äiti?
-Varttia yli viisi.
-Onko se paljon? Enemmän kuin viisi?
-On.

Poika kääntyi. Hän seisoi hetken paikallaan ja lähti sitten keittiöön. Seurasin häntä. Hän seisoi pöydän ääressä.

-Missä kerma on, äiti?

Katsoin keksejä. Kerma oli sulanut, ilma oli hävinnyt vaahdosta ja kirsikat kelluivat vaaleassa nesteessä.

-Ei ne tule. Ne heitti kutsut pois. Mä näin.

Vedin pojan syliini. Hän seisoi jäykkänä, eikä kietonut käsiään ympärilleni. Hänen vartalonsa vapisi, mutta hän ei itkenyt. Seitsemänvuotiaat eivät enää itke. Niin hän kertoi minulle tänä aamuna lähtiessäni töihin.