Aikuisten valilla mahdollisesti joskus kylla.
Lasten silmille korville, ei. Ikina. Koskaan. EI.
Pienta sielua ei saa kotona mikaan pelottaa. Varsinkaan oma isa tai aiti.

Niin, ei saisi, mutta nytkin monia pelottaa, lapsia, äitejä, isiäkin! Mutta, äitiä säälittää, miksi hän ei muka voinut soittaa poliisia - minulla ei olisi ollut mitään estoja... Tilanteita!

Minua tällä hetkellä suututtaa tuo perheväkivallan peittely. Sen verran olen tällä viikolla viikkolehtiä lukenut. Jos vain jotenkin olisi mahdollista niin määräisin koko maapallon väkivallattomaksi alueeksi!!!

Aikuisilla on joskus ihmeellinen taito erotella asioita aikuisille ja lapsille kuuluviksi, Petra. Käsitys siitä, että jotkut asiat eivät liikuta/kuulu lapsille, eiväthän ne edes kuule mitään, kun nukkuvat. Sitkeä käsitys.

Niin, Polgara, miksi ei poliiseja? Julkisuvn ylläpitäminen? Pelko, että jotain pahempaa tapahtuu. Peli, jota isä ja äiti pelaavat? Vaikea sanoa.

Kannattaisin lämpimästä samaa ajatusta, Silja Orvokki!

Mina alan hiljalleen uskoa etta tuota vakivaltaa on paljon enemman kuin mita uskotaan. Mahtaisiko olla niin kuin se tietty iceberg, kymmenesosa nakyvissa, loput piilossa veden alla.

Vaimo hakataan, lapsia myos ja miksei miehiakin.
Meissa kaikissa piilee vakivaltainen puoli, mutta vain osa meista osaa pitaa sen piilossa kaikilta muilta paitsi itseltamme.

Ihmeellista on ettei pyydeta apua tuollaisessa tilanteessa. Ihmeellista myos ettei apua juuri tarjota silloin kun tietaa vakivallasta.

Vahatellaan vaan. "Eihan tuo niin pahaa ollut..." "En mina ole aivan varma ettei siihen ollut syyta..." "Se on mun ystavani.." "Kylla se parjaa...
"
Ja sitten luemme jonain paivana lehdesta, kuulemme radiosta, naemme televisiosta etta joku on kuollut. Joko se entinen uhri, tai sitten se vakivaltainen jota entinen uhri on ampunut tms.

"Olisi sittenkin pitanyt..."
Liian myohaan!

Koivu ja tähti... suomalaisen kodin idylli.

Jaahas. Susu palasi tuttuun tyyliinsä. Nyt ei vain asiat paljastuneet aivan lopussa kuten yleensä. Tuttua turvallista kaaameaa Susua.

Ja taas meitä ahdistaa. Vakavasta asiasta Susu taas meitä korventaa. Miettikäämme sitä!

Saamarin ämmä, tuo tarinan nainen. Vaikka hyvähän se on sivusta huudella.

Mies hakkaa ja vaimo juoksee karkuun lapsen luo turvaan, mutta miksi kaikki syyllistää äidin, vai onko äiti tahallisesti liian heikko, ei halua edes poliiseja paikalle. Perheväkivalta on yleistä ja todellakin piilossa naapurien silmien alta. Se häpeä vai mikä.

Tuntuu todellakin, HPY, että väkivalta on aika yleistä. Avun tarjoaminen väkivallan kohteelle on tärkeää, mutta mitään ei muutu, ellei uhri itse myös halua apua -kieltäytymisen syyt voivat olla niin monet, ne olisi selvitettävä. Onko kyseessä pelko, oma vähättely, oma syyllisyys ja huonommuuden tunne, halua uskoa tilanteen muuttumiseen, julkisivujen romahtamisen pelko jne.
Väkivallan tekijä tarvitsee myös apua.
Samaten asenteissa on tapahduttava muutos. Niin kauan kuin ajatellaan esim. että nalkuttava akka saa omaa syytään turpiinsa, ei muutosta tapahdu.

Lurker, huomasit:)

Joo, Alastalo, tässä ei ollut mitään käännettä lopussa, ei parempaan, ei huonompaan, tilanne jatkuu...

Niinhän se on helppoa, Tui, sivusta seurata ja neuvoa, mutta jostanhan ne neuvotkin on tultava, jos ei itse älyä.

Minusta tuntuu, Titta, että syyllisiä ovat molemmat, niin karkuun juokseva äiti kuin hakkaava isäkin. Kumpi lopettaa homman ensin, voi vapautua syyllisyydestä. Ehkä.

Kamalan ahdistava.

Miksi äiti ei pyydä apua?
Siksi kai kun hakattu on niin täynnä häpeää ja lamaannusta, ettei kykene aktiiviseen toimintaan. Voima ja rohkeus on hänestä syöty väkivalloin pois. Ei elävältä kuollut pysty kuin jäämään. Valitettavasti. Hakee suojaa väkivaltaa vastaan itseään heikommalta, puolustuskyvyttömältä lapselta, huh. Lapsi ei ainakaan lyö.

Niin on, Kata. Ahdistavaa.

Tuo on totta, Paju, jokainen isku lisää häpeää ja lamaannusta, joskus myös vihaa ja sen vihan avulla voi pystyä lähtemään.

Aurinkoista perjantaita SusuPetal :)
joitakin omia muistoja tuli mieleen, etäisesti.

Hyvää perjantaita sinullekin, Marko.

Helpottavaa huomata, että tämä tarina näyttää ahdistavan monia - silloin on asiat vielä hyvin!

Sadun (joka on niin tosi) äitiparalla saattaa mennä vuosia, ellei vuosikymmeniä päästä irti tuosta suhteesta.Joskus sitä viimeistä iskua ei vaan tunnu tulevan. Isäparka ei ehkä pääse irti omasta tavastaan koskaan, se on hänelle normaalia. Ja lapset - mitenkäs he pääsisivät irti vanhemmistaan?

Hyvä huomio tuo, Käpsä -pitääkin ahdistaa.
Ja mitä lapset tekevät omissa suhteissaan? Minkälaiset mallit ja roolit he ottavat mukaansa lapsuuden kodistaan?

Ajankohtainen aihe. Ahdistaa kovinkin rankalla kädellä.

Aina ajankohtainen, Allyalias, nyt vain lööpeissä.

Ei esteenä poliisin kutsumiselle välttämättä ole häpeä vaan aavistus siitä mitä tapahtuu kun virkavalta on poistunut.

Niinpä, Holle, pelko, johon ei lähestymiskieltokaan auta.

Tätä aihetta en koskaan pysty kävelemään vain ohitse. Liian monta lyötyä lasta, rikkonaista ja alistettua aikuista, liian monta rikkonaista kotia, jäätäviä öitä ulkona pakkasessa, pakenevia hameenhelmoja ja pieniä räkänokkia, särkyviä pulloja ja luita, loputonta kaiken kattavaa pelkoa joka syö Elämän pois...

Ei tällaisen ohi pidäkään kävellä, Salka. Ei, vaikka tekisi mieli:(

Argh.
Kunpa naapureita olisi ollut.
Onneksi oli edes joku turvapaikka- vaikka väärä turvapaikka.

Elämä pelon, minkälaisen pelon kourissa tahansa on kamalaa, ja toivon- että jokainen pääsisi siitä eroon ja irti.

Hmm, Vintti, minusta tuntuu, etteivät ne naapuritkaan aina auta. Eihän sitä nyt voi kutsua poliiseja naapuriin, sehän on perheen sisäisiin asioihin puuttumista, eikä ne sitten kai enää tervehdikään ja lapsille kostetaan jne.
Ihmeen paljon siedetään naapureidenkin taholta, varsinkin jos ollaan hyvänpäiväntuttuja.

Liian paljon alistumista, liian vähän voimia rimpuilla irti.
Surullista ja puristavaa. Näin joulun lähestyessä taas paljon tuskaa pukinpartojen ja naamareiden alla.

Sitä minä varmaan ikuisesti ihmettelen, että miten ....vetissä naiset edes ottaa tuollaisia miehiä puolisoikseen. Eihän kukaan voi niin sokea olla, etteikö seurusteluaikana jo tajuaisi mitä on tulossa. Tuskin ne nääs koskaan ihan ykskaks vaan luonnettaan muuttavat kiltistä ja kunnollisesti päihin pätkiviksi, nuo miehet.
Ja sitten siihen vielä lapsia, tietysti, joo...

Joulu -perheiden juhla, lasten juhla. Niin, Sivuaskel.

Jaa, Erkki, tuo on varmaan ikuisuuskysymys. Olisiko rakkaus sokea? Uskooko ihminen rakkauden muutosvoimaan?
Minä en tiedä.

Joskus syy on myos taloudellinen. Nainen, joka on kasvattanut lapsensa eika kaynyt tyossa (sellaista tapahtuu ainakin taalla) ei tieda miten parjaisi ilman miehen tuomaa rahaa.

Tuo on myös yksi näkökohta, HPY, taloudellinen riippuvuus. En tiedä, miten siellä, mutta Suomessa on onneksi jonkinlainen sosiaaliturva, joka ei jätä ihmistä täysin puille paljaille, se mahdollistaa lähtemisen.

Sellainen ihminen on kyllä äärettömän pelottava, joka elämässään ei koskaan muutu :) Ei ihminen pysy samanlaisena iäti. Se muuttuu niin huonoon kuin hyväänkin suuntaan. Minulla on eläviä esimerkkejä, jotka eivät silloin joskus takavuosina olisi itsekään itsestään uskonut, että joskus tulevaisuudessa muuttuvat vaimonhakkaajaksi. Saati että vaimon olisi se pitänyt tajuta. Tuo on todella ÄRSYTTÄVÄ mielipide, että ihmisen pitäisi jo naimisiin mennessään tietää, millaiseksi se puoliso kymmenen tai kymmenien vuosien kuluttua muuttuu.

Ja on ihan höpöhöpöjuttua ulkopuolisen neuvoa, miten siitä liitosta lähdetään noin vain. Kaipa ne lähtisivät kaikki heti ensi iskusta, jos se olisi niin helppoa kuin annetaan ymmärtää.

Toivon mukaan ihminen muuttuu, ja parempaan suuntaan.
Noita potentiaalisia puolisonhakkaajia ajattelin, että jos jo seurusteluaikana lyödään ja siis kärsitään siitä, niin siinä tapauksessa ihmettelen intoa mennä naimisiin ja hankkia lapsia. Siinä yritetään rakentaa jonkinlaista illuusiota, että kaikki muuttuu paremmaksi, kunhan on aamen ja lapsi.
Aika harvoin se lyöminen jää seurusteluvaiheeseen.

Ja täysin mahdotonta on tietää, minkälaiseksi ihminen muuttuu vuosien kuluessa -niinhän sitä ihmettelee omaakin muutostaan.
Mutta, jos varoitusmerkkejä on olemassa, esim. tuo mäiskiminen jo seurusteluvaiheessa, niin siinä tapauksessa kannattaisi harkita.
Vaan harva kuuntelee ulkopuolisen neuvoja.

Joskus on niinkin että isä uhkaa tappaa äidin, jos äiti eroaa. Niinpä äiti päättää kärsiä ja yrittää olla kiltisti, että lapsilla olisi edes toinen välittävä vanhempi. Parempi kai että äiti on elävä kuin kuollut! Tämä on totta tänäänkin: lukekaa vaikka lehdistä.

Näinkin voi olla, pelko pakottaa jäämään. Pelko, johon ei auta lähteminen ja lähestymiskielto, joka voi olla vain sanahelinää paperilla, kun exä on ikkunan takana.