Hänellä oli liioitellut käsitykset kyvyistään. Tai ei, hänellä oli täysin virheelliset käsitykset kyvyistään. Hän nimittäin luuli olevansa armoton panomies. Sinänsä se oli säälittävää, varsinkin itseni kannalta, koska etsin hänestä lähinnä vain seksiseuraa.
Panomiehen maineen alkuperää en koskaan onnistunut selvittämään. Ei sen puoleen, että tuollaisten harhaluulojen syntysijojen ratkaiseminen olisi minua kiinnostanutkaan. Halusin vain seksiä ja eniten minua hänessä kiinnosti, kestäisikö seuraava varvi minuutin tai kaksi.
Sadan prosentin lisäys ei aina ole paljon.
Hän oli naimisissa ja ehkä hän siksi piti itseään hyvänä rakastajana. Olihan hän saanut vaimon. Niin, ja minut. Vähemmästäkin mies alkaa kuvitella itsestään mitä tahansa. Kuten myös nainen. Niin kuin minä, joka siis kuvittelin saavani hyvää seksiä ilman sitoutumisen pakkoa.
Sitoutuminen eli seurustelu ei kiinnostanut minua. Olin nuori ja halusin pitää hauskaa. Halusin kuitenkin yhden vakituisen panosuhteen(paineitten purkamiseksi) ja siksi erehdyin. Luulin hänen omaavan edes kohtalaiset kyvyt.
Olihan hänellä vaimo.
Hän opiskeli psykologiaa ja sosiologiaa, esiintyi älykkönä ja yhteiskuntakriittisenä. Hän halusi myös puhua kanssani aktien välillä. Selvästikin hän etsi suhteestamme syvyyttä tai jotain muuta tasoa. Onneksi hän ei puhunut vaimostaan.
Jotta en olisi loukannut häntä(hän oli sillä hetkellä ainoa vakipanoni) ja osoittaakseni, että suhteemme oli muutakin kuin kahden työnnön laukeamisia, yritin osallistua keskusteluun. Ainakin kuuntelin häntä. Se selvästikin innosti häntä ja innostuessaan hän saattoi uudistaa pikapyrähdyksensä. Innostuessaan hän saattoi jopa ylittää itsensä, kuten kävi silloin, kun kerroin hänelle sittenkin tilaavani Kulttuurivihkot, vaikka ensin olin ollut ajatusta vastaan. Hän suorastaan kuumeni ja näin hänen silmistään, että älyllisyyteni kiihotti häntä enemmän kuin vartaloni.
Kulttuurivihkojen ansiosta sain häneltä parhaan panoni.
Kyllästyin häneen nopeasti. En siihen, ettei hän pystynyt tyydyttämään minua sängyssä, vaan siihen, ettei hän ollut hauska. Hän uskoi ja luuli itsestään liikoja, eikä ollut minun asiani kertoa hänelle, että hän oli väärässä. Vaimot olivat sitä varten.
Kulttuurivihkosta oli itse asiassa enemmän iloa kuin hänestä. Ja pidempään.
Eikö muuten ole mielenkiintoista, että miehestä ei ole samanlaista ilmaisua kuin naisesta on vaimo? Mitä jos miehestä alettaisiin myös sanoa "vaimo"? Ketä rikottaisiin? Tulisiko maailmasta parempi paikka vai vietäisiinkö naisilta mahdollisuus erääseen erikoisasemaan, vaimona olemiseen, pois?
Miltä kuulostaisi se, että sinulla olisi vaimo, joka olisi mies?
Aviomiehistähän käytettiin ennen sanaa "siippa".
Jotenkin tuntuu, ettei mies haluaisi itseään kutsuttavan "vaimoksi". Vaimo-sana ei ole rikos, mutta käsittääkseni sana mielletään femiiniseksi.
Toisaalta, homoliitoissahan voi esiintyä vaimoja.
Siitä olen samaa mieltä, ettei vaimojen tehtävä ole alentaa siippansa itsetuntoa. Tämän tarinan tyttö ajatteli toisin, mutta tämähän on fiktiota.
Kiitos kommentista, Mikko, mukava kun kävit.
Siippa oli mielenkiintoinen sana, en edes muistanut koko sanaa, mutta sitä on taidettu vähemmän käyttää. Itseasiassa en muista kuulleeni ko. sanaa kuin naisten suusta tai lukenut naisten kirjoittamana. Siihenkin on varmaan jokin mielenkiintoinen syy mutta en keksi, mikä se on. Ehkä se johtuu siitä, että olen vain naisten kuullut puhuvan miehistään :) Voihan toki miehet puhua naisten miehistä, mutta lieneekö juuri siksi niin, että viittaavat niihin "kundifrendi" (nuoret miehet) tai sitten ilmaisevat asian toisin perin tyyliin "se on sen eukko". Halutaan siis ehkä miehisessä puheessa esineellistää nainen ennemmin kuin mies :) Harvoin kuulee sanottavan "se on sen mies".
"Mies" on ihana sana. Joskus tunnen värinää, kun sanon ääneen "minun mieheni".
"Se on sen muija" tuntuu olevan yleisin tapa ilmaista suhde niissä piireissä, missä minä liikun, kuten myös "se on sen äijä". Lupsakkaa? Patriarkaalista? Matriarkaalista?