Muistan
vieläkin sen hetken, jolloin minulle selvisi, että minusta tulisi
kirjailija. Tai jos ei kirjailija, niin ainakin runoilija. Ja jos ei ei
runoilija, niin ainakin sellainen, joka saisi elantonsa sanoista.
Se
tapahtui keskikoulussa, historiantunnilla. Minulla oli krapula, oksetti
ja kirosin sitä, etten ollut jäänyt kotiin nukkumaan. Lintsaaminen ei
vaan ollut minun tyyliäni.
Kännääminen kylläkin.
Historian
opettajan kravattisolmu oli auki, kun hän tuli luokkaan. Päivä oli
vasta alussa, mutta kevät pitkällä, aurinko korkealla ja luokassa oli
helvetillisen kuuma. Opettaja avasi mustan salkkunsa, otti koearkkimme
esiin, katsoi meitä ja huokaisi syvään.
-Mielenkiintoisia vastauksia. Epätoivoisiakin.
Hikinoro
valui niskaani pitkin ja kaipasin kuollakseni jotain juotavaa. Tupakan
lisäksi. Kädet olivat nihkeät ja yritin muistaa, mitä olin itse
kirjoittanut vastaukseksi koekysymyksiin. Mitä kokeessa oli ylipäänsä
kysytty?
-On
mielenkiintoista huomata, miten täysin tietämättömiä te olette
Napoleonista. Ikään kuin aihetta ei olisi lainkaan käsitelty.
Napoleon. Niinpä niin, ja samassa muistin miltä oli tuntunut, kun olin katsonut koekysymyksiä. Aika tyhjältä.
-Ei
minkäänlaista yritystä, ei minkäänlaista…mitään. Selvästikin teidän
mielenkiintonne suuntautuu täysin muualle, esimerkiksi olisiko jo oikea
aika luopua haisaappaista ja laittaa puukengät jalkaan ja pitäisikö
lahkeen leveyttä lisätä vielä viisi senttiä ja peittääkö teidän
fritsuliinanne lainkaan niin vähän kuin niiden pitäisi ja…ei muuta
yritystä. Paitsi yhdessä vastauksessa. Tiedollisesti täysin
ala-arvoista, mutta kaunokirjallisesti…huippu. Erinomainen selostus
Napoleonin rakkauselämästä. Mikä sinulla oli lähdeteoksena? Tuskinpa
mikään oppikirja?
Kesti
hetken ennen kuin tajusin, että historian opettaja oli osoittanut
kysymyksensä minulle. Minulle. Se oli yllättävää, sillä olin ajatellut,
etteivät opettajat ylipäänsä olleet edes tietoisia olemassaolostani.
-Tota…se
Juicen kappale. Napoleonin mopo. Se, missä kerrotaan
Napoleonin…hankaluudesta saada…eh…Josefinen kanssa…niinku…mitään…tai
siis niinku lapsi…
Opettaja
tuli luokseni ja laittoi koepaperin pulpetille. Katsoin kahta numeroa:
punainen nelonen oli ympyröity ja sen alapuolella oli lyijykynällä
kirjoitettu kymppi ja viisi plussaa sen perässä.
Tuliko minusta kirjailija? No ei…
Tuliko minusta runoilija? Hmm, ei sitäkään…
Tuliko minusta sellainen, joka saa elantonsa sanoista? Ei nyt ihan…
Mutta onhan minulla blogi….
Eikä krapulakaan ole niin paha.
*****
Juice Leskinen in memoriam
Suora rohkaisu toki voi olla vaikeaa jos ei halua olla vaikuttamassa liiaksi kirjoittajan tahtoon ja haluun ja intoon kirjoittaa.
Joo kyllä, sulla on hieno/t blogi/t näille teksteille/vast. Mä haluan kanssa!
minun äidinkielenopettaja ei uskonut minuun alkuunkaan. Kun opettaja sitten jäi äitiyslomalle, viransijaiseksi tullut ope uskoi senkin edestä. Vieläkin muistan miten hyvältä se tuntui.
Tapasin molemmat opettajat aikuisena. Sen joka uskoi minuun, tapasin eräänä yönä kapakassa. Oltiin molemmat tosi humalassa. Siitä huolimatta mies nosti sormensa ja sanoi: sinähän olet Marko F.
Et usko miten mieletön fiilis tuli ;-)
Sen, joka ei uskonut minuun, tapasin pari vuotta sitten Kirjamessuilla.
Myöskin hän sanoi melkein heti, sinähän olet Marko F.
Heh! Kyllä hiveli itsetuntoa ;-)
Sä kanssa! Kyllähän me tiedämme, että sinä osaat.
Kiitos, Vintti.
Tui, tämä opettaja on ollut ihan oikeasti olemassa, ja annankin hänelle sen kympin ja kaikki ne plussat. Harvinaisen avarakatseinen tyyppi hän oli.
(vähän muokattu tämä muisto on, kaunokirjalliseen suuntaan)
Voin kyllä kuvitella sen fiiliksen, hienoa!
Ja hienot Helsinkikuvat myös. Hienosti oot tavoittanut kaupungin tunnelmat. Vaikka oletkin vain tuollainen vanhuusiän helsinkiläinen... : )
Oven auki sait ja astuit sisään onnen huoneeseen,
sanoit Trastuit ja kysyit mitä teen.
Tää on kotis sun sä sanoit,
minä sanoin kiitos vaan ja niin sä muutit
meille asumaan.
Taivaan koristimme tähdin ja lämmitimme
veen, siksi lähdin minä hullu Espooseen.
Koko kesän kuolin sinne
enkä tullut ennalleen,
siksi tien mä tunsin vain Espooseen.
Ulkomuistista nyt, ei jaksa tsekata järjestystä.
Meidän hissanope oli TYHMÄ, olin lukenut jo Suuren Maailmahistorian (!0 cm paksun) ja tämä kävi läpi jotain p:tä ja väitti tietojani virheelliksi. Jos tapaisin hänet nyt jossakin, vaatisin kaveria tilille! Nih!
Polgara, vai Espooseen...no, nyt ihan muualla. Olisihan se mielenkiintoista, jos tapaisit sen hissanopen -voisiko hänelle laittaa meiliä:)
Onko sulla muuten aina ollut tämä kommenttilaatikko näin valtavan suuri....
Ja olihan tuo totta? Olihan? Kyllä sun pitäisi olla kirjailija!!! :) Ja oikeastaan, sinähän olet!
"Aika harvoin ihan oikeasti surettaa sellaisen ihmisen kuolema, jota ei ole tuntenut henkilökohtaisesti. Juice on kuitenkin tekstiensä kautta kuin perheenjäsen,ystävä ja tuttu. Juice on ollut osa elämää kuin koivu, tähti ja rockradio. Kuin hiihtolatu koulun pihalla ja räksyttävä pystykorva naapurin pihalla. Kuin kuppi kahvia ja sokerimunkki bensiksellä. Kuin saunaolut ja laiturinnokassa kuikan huuto."
Heh, Alastalo, osittain totta. En kirjailija, kirjoittaja kylläkin.
Sari, kommenttien kierrättäminen on aika rationaalista mielestäni, varsinkin kun kommentti on hyvä!
Kirsti, sinä olet todellakin kaunosielu, mitä minä en koskaan kai ole ollut.
Viidestoista yö -muistaakseni Juice on joskus sanonut, että kuulija voi päättää kertooko se kahden viikon ryyppyputken päättymisestä, jolloin viidestoista yö on liskojen yö. Yksi versio on, että se kertoo Albert Järvisen kahden viikon huumereissun jälkeisestä tunnelmasta.
Ja kiitos vinkistä Jussin blogissa käytyyn blogikirjoittajakeskusteluun.
Kun aika on kortilla ja viikossa on n 10min blogeille, tänne on pakko päästä - joka visiitillä olen entistä vakuuttuneempi ettei SP:tä VOI jättää lukematta.
Medikseltä sentään sain tietää Juicen sulkeneen sateenvarjonsa, mutta muuuten olen täysin uutispaitsiossa omien uutistemme motissa. Ehkä pian kuitenkin palailen blogistaniin...
*iloinen vilkutus*
(mitä, eikö ne Ranskassa ole uutisoineet Juicesta...?)