Aluksi surffailu oli ollut satunnaista. Nainen oli lukenut
erilaisia keskustelupalstoja, löytänyt chatit, siirtynyt seuraavaan paikkaan
osaamatta kiinnittyä mihinkään, löytämättä sitä mitä etsi. Mitä se oli mitä hän
kaipasi, sitä ei nainen tiennyt, mutta hän tiesi tuntevansa sen, kun se osuisi
kohdalle.
Eräänä yönä nainen löysi etsimänsä. Hän luki miehen blogia,
ahmi sanoja, nielaisi miehen ajatukset. Aamun tullessa nainen tiesi, että hän
oli löytänyt itsensä. Puuttuvan osansa, jota ilman hän oli aina tuntenut
olevansa vaillinainen.
Mies kirjoitti blogiinsa joka päivä ja viikon kuluttua
nainen tajusi, että mies kertoi ajatuksistaan juuri hänelle. Ei kenellekään
muulle. Havainto sai naisen kiihtyneeksi. Hän ei voinut ymmärtää, miten mies
tiesi kaiken hänestä, miten mies osasi valita juuri oikeat sanat, jotka
koskettivat, saivat hänet vapisemaan.
Eräänä iltana nainen laittoi miehen blogiin kommentin,
pienen kevyen vastauksen johonkin turhanpäiväiseen asiaan. Seuraavana aamuna
miehen vastaus oli ilmestynyt. Mies kutsui naista nimeltä ja kiitti
mielenkiinnosta. Naista hymyilytti. Hän poimi miehen meiliosoitteen blogista ja
lähetti miehelle sähköpostin, jossa kertoi, ettei heidän tarvinnut enää etsiä
toisiaan.
Nainen odotti miehen vastausta. Hän oli levoton, jos hän ei voinut
olla koneen ääressä. Hänen oli tietenkin pakko lähteä töihin, mutta päivät
olivat turhia ja pitkiä, eikä hän poikennut kauppaan tullessaan kotiin. Kone
oli auki koko illan, koko yön, ja nainen odotti. Mies ei päivittänyt blogiaan,
ei vastannut naisen sähköpostiin.
Kului päiviä ja eräänä aamuna nainen ei jaksanut lähteä
töihin. Hän jäi kotiin, otti läppärin sänkyyn ja odotti. Jossain vaiheessa
nainen torkahti ja kun hän heräsi, miehen blogi oli hävinnyt. ”Hait tunnusta,
jota ei löytynyt”, kone herjasi.
Nainen lähetti miehelle meilin, kahdeksannen sinä päivänä.
Mies ei vastannut. Ei sinä päivänä. Ei seuraavalla viikolla. Ei koskaan.
Nainen ei luovuttanut. Hän vaeltaa edelleen virtuaalissa,
etsii ja tietää jonain päivänä löytävänsä puuttuvan osansa.
Taidanpa jäädä tänään läppärin kanssa sänkyyn etsimään sitä oikeaa!
Kaipa se, Jac, töissäkin onnistuu se surffailu, ainakin aika ajoittain:)
Polgara, minä nyt olen tällainen -totuudenpuhuja, joka liioittelee:))
Niinpä, Louhi, hui!!!
Miss Foxy, näinkö olisi:))
Susu potkii taas surffarit ruotuun.
Jep, Holle, itsensä ruoskintaa pitää aika ajoin suorittaa:)
minä en säikähtänyt.
Olen niin tylsä ja ärsyttävä ihminen, että minusta on jokaikinen nainen/mies oikeasti tavatessaan saanut lyhyessä ajassa tarpeekseen :) ( vaimoa lukuunottamatta )
puhelinsoiton soittoa ei ole perässä myöhemmin kuulunut... ;-)
Nyt se nainen riutuu ja masentuu kotonaan. Kohta joutuu varmaan jäämään masennuslomalle töistäkin. Kunpa se mies tulisi ja soittaisi naisen ovikelloa.
No joo, Tekosyy, jos tämä olisi ollut hollywoodilainen elokuva you've got mail-tyyliin, niin onnellinen loppu olisi odotettavissa. Vaikka mistä sitä tietää, voihan nainen löytää etsimänsä vielä joskus.
Vai puhuikohan Susu itsestään ja yrittää vinkata kadottamansa esiin.
Kaipuuta... niin kaipuuta että!
Vai vielä puuttuva osa...Susu on taas ollut romanttisella tuulella :)
Tästä tulin hyvin surulliseksi. Jos uskoo siihen, että maailmassa on Se Oikea jokaiselle, niin mitäs jos tämä nainen ihan oikeasti löysikin Sen? Mitä jos heidät olisi tarkoitettu toisilleen, mutta nainen muotoili sähköpostinsa väärin ja innostui liikaa, antamatta miehelle mahdollisuutta kehittää tunteita naista kohtaan? Pilasiko nainen ihan itse mahdollisuutensa löytää Sen Oikean?
Kyllä nimittäin kolahti, tällainen herkkä romantikko kun olen.