Voi ei!
Mutta varmaan monen pariskunnan todellisuutta. yhdessä. Mutta kuitenkin yksin.

Kylmä väristää tätä lukiessa. Rakkaus kuolee jos ei sitä hoida. Elämä muuttuu sitku-sitku-elämäksi, mutta ei kukaan tiedä mitä on edessä. Sitten kun lainat on maksettu ja lapset lentäneet maailmalle...mitä sitten on paremmin jos on takana hylätty, elämätön elämä?

Olipa todella ankeaa! Elämätöntä elämää.

teemaa hienosti kuvaava, tiivis runo, koskettava ja tosi. etenkin tämä pysähdytti:

ei katso silmiin
ei kutsu nimellä
ei kosketa ohi mennessä

kiitos runosta!

Sä jyräät Susu, tämä on liian todellista joskus.

Hallatar, yhdessä yksin, se on varmaan pahinta.

Sitku-mutku-elämä on varmaan pahinta, Sivuaskel, sillä se vie huomion siitä, mikä on nyt.

Joo, Obeesia, ankeaa, ja joskus tottakin.

Kiitos itsellesi, Kukkis.

Nimenomaan, Sikuri, liian todellista.

Täähän on kuin meiltä.

Pantteri, ei kai:((

Tykkäsin tästä runosta kovasti ja kuva sopi siihen ja tunnelmaan mainiosti. Erityisesti tykkäsin tuosta miten olit käyttänyt säeparia "Ei hän minua rakasta/sietää vaan" runon runkona. Kaikkea muuta kuin kaavamainen ratkaisu vaikka toistoa oli niin paljon. Hienoa!

Kiitos, Allyalias, joskus toistossa on näköjään voimaa:)

Olipa tosi surullinen runo. :´(
Erityisen surulliseksi tämän tekee se, että on niin totta monelle ihmiselle. Vielä tuossa lopussa tuo sietää vaan, kunnes asunto on maksettu ja lapset muuttaneet pois.

Joo, Sahrami, ei tuo runotorstain aihe "hylätty" varmaan inspiroi kovin iloisiin runoihin.
Niin, ja totta. Monelle.

Tuntuu tutulta. Olen henkilökohtaisesti kokenut tuon mistä kirjoitat. Hylkäämistä sekin on, vaikkei asioita sanota ääneen. tai juuri siksi. Ja julmaa. Ikään kuin ihminen ei olisi sen arvoinen, että voisi saada tietää totuuden, ja jää ikään kuin roikkumaan tyhjän päälle kahden todellisuuden välille. Hieno runo.

Totta, Paatokset, ehkä pahempaa on juuri tuo vaikeneminen. Ettei ole edes sanojen arvoinen. Rakkaudesta puhumattakaan.

Hieno kylmä koskettava runo.

<3

Hieno runo. Lopussa siteeraus Sinuhea. Ja niin totta monessa perheessä ja ehkäpä myös meillä. melkein...

Oi! Kuvailit juuri eraan avioliiton josta kirjaimellisesti painostin hyvan ystavani ulos viime vuonna.
Olen kokenut siita hieman huonoa omaatuntoa VAIKKA ystavattareni vakuuttaa etta paatos oli oikea, han on nyt onnellinen ja kaikki on hyvin.

Toit jotenkin kummasti runollasi lohtua.. taidankin laittaa sen hanelle mailissa eteenpain (ei ole blogi-ihminen), jos passaa?
Ainiin, kiitos ja kumarrus.

Jep. It's my life.

Hyvö teksti, mutta niin kovin suruliinen.

RK, kylmäähän tuollaisessa liitossa on. Valitettavasti.

Alastalo, siis onko se todellakin Sinuhesta? Kirjoittaessa en sitä ajatellut, mutta nyt kun sanoit, niin taitaa se olla. Näin on oleva:) Vau, ihmisen mieli näköjään muistaa jopa sitaatteja vuosikymmenien takaa!

Joo, Petra, laita vaan eteenpäin, jos haluat. Vai ihan painostusta käytit, hyvä niin.

Voi, Saara:(

Onhan se, Tui, surullinen.

"Näin(niin) on aina ollut ja näin(niin) on aina oleva" Oli Sinuhen yksi mielilauseista. Pessimismiä parhaimmillaan.

Kiitos, tarkennuksesta, Alastalo. Nimittäin kirjahyllystäni ei löydy Sinuhea!!!

Aina tässä kohtaa herää kysymys- miksi joku on noin passiivinen oman elämänsä suhteen?
Seinät tärkeämmät kuin elämä niiden sisällä?

Pelko myös ehkä tekee passiiviseksi, muistaako kukaan. Pelko siitä, että tulee lopullisesti hylätyksi. Miksei myös laiskuus ja mukavuudenhalukin, väsymys aloittaa jotain muuta alusta.
Moninaiset ovat ihmisten motiivit.

Seinien sisällä voi olla myös muutakin elämää, kuin näiden kahden välinen tyhjyys. Itse asiassa passiivisuus on siitä hyvin kaukana.

Yleensäkin ihmiset etsivät onnea parisuhteesta, niin kuin sitä muka olisi olemassa. Jos vaihtoehdot ovat yksinäisyys tai perhe-elämä, niin kuinka passivinen ihminen elämänsä suhteen muka on valitessaan jälkimmäsien. Mustavalkoiset käsitykset vihreämmästä ruohikosta aidan toisella puolella ovat kaukana aktiivisesta ajattelusta.

Money talks - who walks?

Jääräpäisyys? ;)
Joissakin tapauksissa myös vastuuntunto toisesta. Huoli kuinka se toinen pärjää.
Ja onhan niitä hyviä hetkiäkin täytynyt olla, toive jospa ne palaisi.
Ja sanonta: " Ei se vaihtamalla parane".

Ihan hyvä pointti, Saara. Rakkaus lapsiin esimerkiksi voi olla hyvinkin kiinni pitävä voima, eikä se tarkoita välttämättä sitä, että eletään kulisseissa, mukaliitossa. Mutta, jos toinen voi huonosti hylätyssä liitossa, niin... Niinpä niin, mitäs sitten?
Onnea parisuhteessa, sitä uskon kyllä löytyvän. Ainakin joillakin.

Tienpäällä ja Alastalo näköjään ehditte tuohon väliin.

Niin, tienpäällä, money talks -sekin voi olla tärkeä sidosaine liitossa.

Totta, Alastalo, ihminen haluaa uskoa, että hyvä voittaa, palaakin ehkä. Sitä kai kutsutaan toivoksi.
Nojaa, ehkä joskus vaihtamalla paranee...

Ihmisillä on yleensäkin niin mustavalkoiset käsitykset elämästä, jatkuvasta onnesta ja tyytyväisyydestä. Tyytyväinen voi olla monella muulla tapaa, vaikka jostain päästä brakaisikin. Vuosien "ei katso silmiin, ei kutsu nimellä ei kosketa ohi mennessä" on totta kai helvetillistä tuskaa, mutta toivoakin siinä voi olla, mutta niin kuin sanoin, mikään ei takaa sitä, että se oli jossakin muualla toisin. Toivo tosin vuosien myötä menee, mutta miksi siihen ei voisi alistua. Eläväthän ihmiset yksinkin! Lesketkin. Ja niillä vasta yksinäistä onkin. Ei ole ketään, keneltä odottaa katsetta, kosketusta. Ei ole ketään, keneltä odottaa yhtään mitään. Ihminen on vastuussa omasta onnestaan ihan itse. Kyse on siitä, millaiset käsitykset ihmisillä onnesta on. Minulla ne eivät ole kovin suuret. Tyytyväinen voi siis olla esimerkiksi lasten onnen takia. Ne väittämät lasten mahdollisuudesta onneen vain silloin, kun vanhemmatkin ovat onnellisia, ovat ihan täyttä harhaa ja aikuisten hätäpäissään keksimä syy sille, miksi asettavat itsensä ja oman onnensa lastensa onnen edelle. On toki mahdollista, että lapset voivat eron sattuessa saavuttaa molempien vanhempiensa luona sellaiset puitteet, ettei heidän elämänsä keikahda raiteiltaan, mutta sekin on sellainen romantisoitu kuvio, jonka edellytyksenä on niin monen tekijän summa, että aika harva niitä lopulta voi saavuttaa. Niin moni käytännön seikka voi vaikuttaa pienen ihmisen elämään ihan radikaalilla tavalla. Eikä tosiaankaan myönteisesti. Heidän odotetaan luopuvan kaikesta, tai ainakin paljosta mihin ovat tottuneet pelkästään sen vuoksi, että toisella vanhemmista on joitain romanttisia käsityksiä elämästä yleensä.

Lapsuus on niin lyhyt aika, että jos vanhemman ei ole kovin kova hinku päästä toteuttamaan itseään ja tyydyttämään omia tarpeitaan, se voi kyllä odottaa sen aikaa, kunnes kaikkien siivet kantavat. Tässä maailmassa on aivan tarpeeksi onnettomasta lapsuudesta kärsineitä ihmisraunioita ja yksin ehdin olla myöhemminkin.

Oi voi. Oikolukija oli just kahvitunnilla. Sortsit.

Sinun täytyy pitää sille oikolukijalle kehari, Saara:)

Totta tuo mitä sanoit, että lapset joutuvat luopumaan paljosta vanhempien erotessa. Sitähän sanotaan, että eihänlapsi eroa vanhemmistaan, mutta kun katselee ympärilleen, niin...eri mieltä on oltava. Ei tietenkään kaikkien kohdalla, ei näitä juttuja voi mielestäni yleistää kuitenkaan.
On tilanteita, jossa se ero on välttämätön, ei liene mitään järkeä roikkua suhteessa, jossa on esim. henkistä tai fyysistä väkivaltaa aina vaan. Silloin ei käsitys romanttisesta onnesta ratkaise, vaan realismi. Joskus on lähdettävä pakoon. Lasten kanssa.
Mutta noin muuten...lapsuus on järkyttävän lyhyt aika ja sen lapsuuden ja lapsuuden kokemukset kannamme todella pitkään mukanamme. Vielä viisi-kuusikymppisenä sitä voi muistaa vanhemman parahduksen "mene pois, ei nyt" tai "miksi minulla ei ole koskaan omaa aikaa" ja edelleenkin sitä ihmettelee, olinko minä se äidin/isän aikavaras.

Milloin toinen muuttui itsestäänselvyydeksi, milloin kaikesta kuoli jokin siinä oleva pois?

Kuka heitti kylmän kiven? Mikä pelko estää koskemasta, olemasta elossa ja rakastamasta? Enää.

Miksi kaikki muuttui pelkäksi sietämiseksi, mikä vei pohjan?
Miksi olla?

Yhtaikaa surua, tuskaa, alistumista. Odottamista, jonkin lipumista pois - koko elämän.
Luovuttamista.

Sanon - että rakkaudeton elämä on syvältä.

Henkinen väkivalta on sekin ongelma, ja hengenvaarallinen välillisesti, mutta toivon menemisen myötä sekään ei enää satuta niin kuin ennen. Fyysinen väkivalta taas on hengenvaarallinen välittömästi. Kenties ne molemmat kuitenkin ovat peruja onnettomista lapsuuksista ja jostain päästä tätä kasvavaa ongelmaa on lähdettävä purkamaan.

Nimenomaan näitä eroja ja hylätyksi tulemisia ei voi yleistää, eikä tehdä niistä ainakaan mustavalkoisia "rahajuttuja" tai ihmisestä "passiivista", jos se ajattelee muitakin kuin itseään. Onhan se mahdollista, että molemmat vanhemmat ovat esimerkiksi hyvin toimeentulevia, mutta monesti eivät. Lapset saattavat pahimmillaan menettää turvallisen kasvuympäristönsä, kotinsa, harrastuksensa, kaverinsa, koulunsa, tutut opettajat, näitähän riittää... mikäli esim. matalapalkkainen äiti eron sattuessa joutuisi riistämään lapsensa yhteisestä kodista ja viemään heidät jonnekin vuokrakasarmiin. Tai pahimmassa tapauksessa muuttamaan yksin ilman lapsiaan ja mitä helvettiä se on verrattuna siihen, että ihminen voi elää "siedettynä" siinä tutussa ympäristössään, omassa kodissaan oman perheensä parissa, vaikka mies ei olisi vuosikausiin katsonut vaimoonsa päinkään. Kaikkea ei voi saada. Senhän jokainen tietää, mutta kuinka moni lopulta on sen sisäistänyt.

Mahdottomia kysymyksiä vastata, Vintti. Tuskin edes asianomaisetkaan osaavat vastata.
Rakkaudeton elämä. Ei hyvä, mutta paljon tietysti riippuu siitä, mitä sillä rakkaudella tarkoittaa. Ja tarkoittavatko molemmat samaa. Siinä kohtaa tulee usein eroavaisuuksia. Ei haluta samaa. Tai jos halutaan, eri tavoin.

Ulkopuolisten on aina helppo yleistää ja yksinkertaistaa asioita, Saara. Oikeastaan mikään ei ole sen helpompaa kuin kertoa muille, miten heidän tulee elää. Tietysti joskus myös tarvitaan ulkopuolinen havahduttamaan, mutta harvoin kukaan ulkopuolinen tietää kaiken. Koko paketin.
Kaikkea ei voi saada, se on totta, hyvä olisi tietää, mikä on riittävää.

Tuo rakkaudeton elämä... voi voi. Niin moni ihminen elää yksin ja tulee toimeen. Ja näiden yksinäisten elämä nyt sitten on syvältä? Äitini on elänyt yksin kymmenen vuotta ja onnellisempi kuin koskaan. Samoin nuorekas anoppinikaan ei ottaisi miestä enää millään, vaikka niitä tyrkyllekin olisi ollut tulossa. Ja hänkin on elänyt leskenä 40-kymppisestä asti. Ja entäpä se mummo, 80 v., joka kävi kaupassa tässä yhtenä päivänä ja kertoi, että on ollut kolme kertaa naimissa ja nyt jo 40 vuotta elänyt yksin. Kun sitten uteliaana kysyin, mikä se on ollut elämän parasta aikaa, mummo naurahti ja vakavoitui:
- Kyllä ne on nämä viimeiset nelkytävuotta.

Huomaatteko, miten elämä arvottuu täällä parisuhteen kautta? Kun on joku, jolta voi odottaa rakkautta, pettymys on tietenkin suuri. Jos ei ole ketään, ei voi pettyäkään... Mutta loppujen lopuksi, eikö lasten onni ja rakkaus kuitenkin voita sen pettymyksen, jos sitä vertaa siihen, ettei ole ketään, jolta rakkautta odottaa (itse en edes usko mihinkään pysyvään rakkauteen, ainoastaan pysyvään kumppanuuden motiiviin, jota joiltakin löytyy ja toisilta taas valitettavasti ei).

Tuo pysyvän kumppanuuden motiivi on mielenkiintoinen ajatus, Saara, ja jokainen tietää ne omat motiivinsa.

KOskettava runo. Ja kuten sanottu, todellisuutta liian monelle. Toisaalta alkaa aina hiukan ärsyttää se, että annetaan kallisarvoisen elämän vain lipua. Toisaalta, kukapa sen onnellisen elämän määrittelisi ellei ihminen itse.. Onnellinen kun voi olla niin monella tavalla.

Onpa täällä käyty mielenkiintoista keskustelua. Saaralla on erittäin hyvät pointit ja niille perustelut, ja olen suurin piirtein kaikesta samaa mieltä (Saaran kommentteja lukiessani mieleni teki huutaa "niin just!" joka toisen lauseen kohdalla). Mielestäni sietää pohtia myös Vintin esittämää kysymystä:

Mikä pelko estää koskemasta, olemasta elossa ja rakastamasta?

On hirveän surullista, jos kukaan ei rakasta, mutta vielä surullisempaa on, jos ei itse rakasta ketään. Vaikka rakkauden romantisoijat muuta väittävät, rakkaus ON tahdon asia. Voi itse päättää, että rakastaa - rakkaudesta voi tehdä positiivisen voiman. Tämä kuulostaa tällä tavalla lyhyesti sanottuna jotenkin tavattoman naiivilta ja idealistiselta, mutta niin olen itse kokenut (aika lailla kovimman kautta) ja minua se on auttanut.

Turparulla, totta. Jokainen määrittää sen onnen itse, siihen ei tarvita ulkoupolisia kertomaan totuuksia(paitsi joissain poikkeustapauksissa.))

Kukkis, voisiko olla niin, että jos ei rakasta ketään, ei rakasta itseäänkään ja siinä tapauksessa kaikki muu on aika epätoivoista -eläminenkin. Ja siinä tapauksessa mukaan tulevat pelko, katkeruus, tyhjyys jne.

Voi olla niin. Jollakin positiivisella sitä pitää itsensä täyttää, sanotaanpa sitä itsetunnoksi tai rakkaudeksi tai miksi vain. Tai ei pidä, mutta elämä on paljon helpompaa ja antoisampaa, jos näin tekee.

Jotain hyvää sisällä. Mieluiten. Näin on, Kukkis.

Olen opetellut sanomaan minä rakastan sinua. Voi miten vaikeaa 'rakkaus' on pelkällä sanatasollakin, mutta mitä enemmän sitä viljelen, sitä parempi on ilmasto ja kasvu. Pettymyksiltä eikä haavoilta välty kai kukaan, silti suosittelen riskin ottamista.

A ja B, hyvät suositukset.

Sinä kuvasit sen, millaista on olla hylätty.

Kiitos, Louhi.

Mielestäni tämä Saima Harmajan runo on aika hieno:

"Sinä sanot on kuluva rakkautes
joka kerta kun nousee se huulilles.
Sitä säästä siis
vesikaivo vain
olet köyhtyvä juostessa pisarain.
- Minä olen elävä lähde.


Voimia kaikille!

Kaunis runo, Anna Kaarina.