Totuudellisuus ja rehellisyys on joillekin liikaa: pitää ruveta luulemaan ja arvelemaan.

Vaikuttaa siltä, että jotkut tuntevat olonsa turvalliseksi vain silloin, kun saavat mapitettua todellisuuden siististi tarkasti määriteltyjen otsakkeiden alle. Jos jonkun kokemus poikkeaa omasta, sen täytyy olla väärä. Vaikka tämän tietää, se silti järkyttää ja ihmetyttää, kun siihen törmää..

Mutta ei muuta kuin eteenpäin, niin kuin muutkin mummot lumihangessa. Eikös juu?

Kaikki eivät vaan jaksa ymmärtää... oletan! Jos jollakin menee omasta mielestään vielä huonommin eikä ole ymmärtänyt hakea itse apua tms. Ehkä. Kuten sekä kirjasta että blogistasi selkeästi käy ilmi, olet paininut masennuksen kanssa pitkään. Ei sellaista kuukkeloimalla kirjoiteta, ei varsinkaan itse kokemaasi.

Jätät tod.näk. sellaiset kommentit omaan arvoonsa. Kirja on minusta edelleen hyvä, vertaistukena ja varsinkin läheisille erinomaista luettavaa. Eli suositan, ihan jokaiselle.

Oletko Susu kuullut, että "koirat haukkuvat, mutta karavaani jatkaa kulkuaan."
Kirjastasi kiitollisena..

En ole vielä lukenut kirjaasi, joten olen jäavi sanomaan siitä mitään. Tuli vaan mieleen, että tämän voisi ehkä laskea sarjaan kirjallisuusterapia, tunnustaa ja tunnistaa tuskansa kirjallisesti tai kuvallisesti on yksi hoitomuoto, jota olen onnekkaana aikaisemmin päässyt sivusta seuraamaan. Kirstin blogikommenttien perusteella arvelin, että kaikki eivät ole tämmöisestä ikinä kuulleetkaan. Suosittelen lukemaan Juntta Kuulasvuon Psyykevangin, tai Juntan muitakin kirjoja. Em. kirja on proosarunoa kirjoitettu vankimielisairaalassa, rajua tekstiä, samalla vuoropuhelua hoitajan kanssa. Avaa taatusti uusia ovia ihmisen mieleen.

Lueskelin kirjaasi viime viikonloppuna ystävien luona. Ja aion sen vielä hankkia, kunhan pääsen kylille. Siellä oli paljon, joka hiljensi mietteliääksi. Tiedän kirjasi tuoneen lohtua ja valaistusta muutamien ihmisten elämään. Ja sehän on se taustavaikuttaja, jonka vuoksi kirjan julkaisit. Lohtua lohduttomille.

Nettirääpiminen on surullsita. Ja toivon sydämmessäni sen loppuvan. Nyt!

Mä en kanssa ole vielä itse kirjaa päässyt lukemaan, mutta olen jotenkin ymmärtänyt, että se on tosiaankin tuonut lohtua ja valoa monille. Joten aika hassua, jos jotkut näkee, että sä et olisi itse motivoitunut masennustasi hoitamaan.

Monenlaisia keinojahan siinä saattaa avuksi tarvita ja mielestäni on ollut tosi rohkeaa ja ihailtavaa, että olet uskaltautunut noinkin vaikeasta ja arkaluonteisesta asiasta kirjoittaa.

Sanojia ilmaantuu aina. Luulee peikko.

Puskasta on niin helvetin helppo huudella. Masennuksella on yhtä monet kasvot kuin masentuneillakin, yhtä monta on myös keinoa selvitä sen kanssa, tai olla selviämättä. Ehkä ne joilla ei ole luovuutta työvälineenä tuntevat oman osattomuutensa kun jollain toisella se on.
Lääkkeistä - itse löysin kokeilemalla avun Seronilista ja satunnaisista Diapameista. Niitä edelsivät tehoton ja kallis Fevarin ja katastrofaalinen Risperdal -kokeilu, joiden jälkeen olin vähällä viskata vesilintua lääkkeillä. Onneksi rohkenin kokeilla Seronilia koska se auttoi. Ei siten että se olisi pyyhkäissyt ongelmat maan pinnalta tai sisältäni, turruttanut tunteitani tai antanut katteetonta mielihyvää. Kaikki oli niin kuin ennenkin, lääkitys antoi hengähdystauon tuskasta ja välimatkan jonka päästä katseltuna ongelmat näyttäytyivät oikean kokoisena ja niitä ulospääsyreittejäkin aukeni, vähän kerrassaan.
Osastohoidossa en ole ollut, avohoidosta en saanut apua, lääkkeet ja omat selviytymiskeinot ovat saaneet kelvata. Ja mikäs niissä vikana olisi. Pelko että pimeys iskee uudelleen on aina olemassa, mutta senkin kanssa on oppinut elämään.
Ja se että teeskentelisit masennusta tai kirjoittaisit siitä google-taustalta - voisiko ankeampaa_ fiktiota _olla kuin masentuneen arki?

Vastenmielisin ihmislajityyppi on varustettu asenteella "minä tiedän paremmin kuin sinä". He katsovat oikeudekseen ja velvollisuudekseen valistaa, mitä ja miten sinun olisi pitänyt sinun elämässäsi toimia ja totta kai heillä on myös tieto siitä, miten sinun pitää jatkossa muuttaa sinun asennoitumistasi ihan mihin tahansa. Tämän valistusneuroosin lisäksi he kärsivät myös pakkomielteisestä parjaamisen tarpeesta. Se kai saa heidät tuntemaan itsensä tärkeiksi, ehkä jopa eläviksi.

Tai en minä tiedä. Elämä ja jokainen ihminen on mysteeri. Hyvyys ja pahuus löytyy meistä kaikista. Siihen uskon vahvasti, että muuttaa voi vain itseään; jos ja kun, ehkä.

Sinua kunnioitan avoimuudestasi (ja turha tulla huutamaan, etteihän se tee sitä edes nimellään). Kun joku kirjoittaa täydestä sydämestään, se näkyy, se tuntuu ja se vaikuttaa. Kiitos, että teit sen.

En ole vielä tätä kirjaasi lukenut, mutta olen kuullut siitä pelkkää hyvää.
Rohkeutta vaan Susu, mennään eteenpäin päivä kerrallaan

On se kyllä kumma, mistä niitä raatelijoita riittää?

Nythän mie oikein meinaan suuttua. Kerro heti, ku siulle joku paskaa jauhaa, nii mie meen ja tirvasen turpaan ! Mokomat pässinpäät eivät osaa lukea tai sitten ymmärrys puuttuu, jos menevät luulemaan kaikkea soopaa!
Siis ku niin ihana ja syvälle tuleva kirja, niin koskettava...ei niitä hatusta eikä hihasta kirjoteta!

Kurjaa kun tuota kirjasi sisältöä ruvetaan kyseenalaistamaan tuolla tavoin. Tyhmiä ovat sellaiset kommentoijat ! Kaikki eivät vaan ymmärrä! Lähiomaiseni kautta olen joutunut vierestä seuraamaan vaikeaa masennusta,joten varmasti aion kirjasi hankkia ja lukea.

En ole kirjaasi vielä lukenut, mutta tässä joulupyhien aikaan on aikaa lukea.

Olen sen verran sinisilmäinen ihminen, että uskon kaikesta vain hyvää. Enkä aina edes huomaa jos jotain ikävää on menossa. Niin nytkin, olen onnellisen tietämätön tästä sinuun kohdistuvasta. Ilmeisesti en liiku sellaisilla palsoilla.
Pahoittelen näitä ilkeyksiä. Toivon sinulle voimia ohittaa ne.

Lyhyesti ilmaistuna "tyhjät tynnyrit kolisevat eniten"

Tuo suunpieksäntä (tai vastaava) on ajankulua, eikä suunpieksäjä edes monesti tajua satuttavansa suuta piestessään.
Jaksele.

Iisi, ehkä niin.

Millan, olen oppinut hyvin hiihtämään umpihangessa.

Polga, juu, ei ne kommentit mieltä pahoita, ottavat vaan päähän :)

Kaanon, jep, karavaani kulkee!

Sirokko, omakohtainen kokemus se kirja todellakin on, ei mikään oppikirja. Sitä ei kannata lukea kuin piru raamattua ja etsiä virheitä.
Kiitos kirjavinkistä.

Lepis, lukijoilta saadut meilit ovat olleet kiitosta, yksikin lukija joka on saanut kirjasta lohtua, riittää.

Itkis, monenlaista hoitoa on, mikä sopii yhdelle, ei auta toista. Sen kun ihmiset muistaisivat.

Isopeikko, sanojia riittää, eikä minua haittaa, jos joku ei tykkää kirjasta, mutta se ottaa päähän, että kirjaa väitetään fiktioksi. Pah.

Reine, jokainen todellakin voi löytää sen oman keinonsa torjua masennusta ja hyvä niin. Yhtä ainoaa totuutta ei ole.

Ippu, huudellahan voi, mutta mielummin asiasta.... ihmettelen myrkyn kylväämistä, miten se tekee nautinnollisen olon jollekulle. Itse kun olen ollut huonovointinen, olen kääntänyt sen sisääni, kun taas toiset huonossa olossaan näköjään kaatavat sen olon muiden niskaan.
En sitten tiedä, kumpi on parempi.

Unelma, rohkeaksi alan vähitellen tulla. Ja eteenpäin!

Inkivääri, se on varmaan sama juttu kuin että mistä niitä senttejä oikein tulee? Vyötärölläkin näkyvät :)

Kimmeli, virallinen turpiin antajani! No, väkivaltaa en kannata, mutta kiitos tuesta :)

Yaelian, kyllähän se vetää vähän hiljaiseksi, kun lukee keksineensä koko kirjan. Vaan ei voi mitään. Pääasia, että itse tietää, miten ja miksi kirja on syntynyt.

Arleena, minäkin olen aika sinisilmäinen ja ehkä siksi tällaiset olettamukset jotenkin ravisuttavat. Tuntuu hassulta, ettei uskota.

Putilui, kova on kolina!

Äijä, kaikenlaista ajankulua sitä itsekin harrastaa, toivon mukaan ei koskaan tuollaista.

Kylläpä jotkut jaksaa. Saattaapi myös kuulua niihin ihmisiin, joiden mielestä on vain yksi tapa sairastaa ja yksi tapa eheytyä ja kaikkien on siihen muottiin istuttava.

Voi Susu! Olen ensimmäisestä (aika monta vuotta sitten, muutes!) lukemastani postauksesta alkaen suorastaan rakastanut rehellisyyttäsi ja suoruuttasi kaikissa tekemisissäsi. Olet antanut sanallisen muodon monille vaikeille asioille ja kunnioitan rohkeuttasi tehdä niin. Henkilökohtaisestikin olen saanut sanoistasi usein suurta lohtua ja vahvistusta oman elämän ongelmien kanssa vääntäessäni...
Arvuuttelijat voit jättää omaan arvoonsa, hehän osoittavat vain kyvyttömyyttään kohdata oma sisimpänsä ja pelkonsa. Se on heidän heikkouttansa, ei sinun...!
Lämmöllä....:)

Mitä enemmän pihalla, sitä kovemmin pitää huutaa? Tai ainakin siltä joskus tuntuu :/

Lämmittää mieltä ja jollain tapaa lohduttaa kuulla, että olet saanut noin hyvää hoitoa.

Varjo, joo yksi tapa. No, antaa olla :)

Crane, kiitos sanoistasi. Joo, rehellisyyteni sai kolauksen, mutta ei tässä hätää. Jatketaan samalla linjalla kuin ennen. Rehellisesti.

Kaura, olen saanut hyvää hoitoa ja suostunut ottamaan vastaan hoitoa, sitoutunut siihen, vaikka se välillä on tuntunut rankalta ja olisi vain tehnyt mieli jäädä sänkyyn makaamaan.

Mää ny mietin tätä asiaa pitkään. Oudossa mielessäni alkoi kiertää outo ajatus, että kyse voi olla vain sanoista. Siis siitä että joku rakastaa kirjoittaa omasta mielestään älyllistä ja omaperäistä tarinaa, jolle on pakko saada yleisöä. Miten mä nyt tän selittäisin, että kyse olisi vain kirjoittamisnikkaruudesta, kirjaimista joihin pahantuulisuudella yritetään puhaltaa henkeä. Ei siis mistään henkilökohtaisuudesta ja omista kokemuksista, vaan vain sanoista joiden kirjoittaja tuntee tekevänsä kirjoittamisen kautta enemmän itseään läsnä.

Ehdottomasti tämä on sekavin ajatushäiriö, jota päässäni on pälkähtynyt, ja erityisesti sen ulkoasu. Tuli vain mieleen.

Hmm, Ippu, ihan ei avautunut, mutta syy on kyllä viestin vastaanottajassa. Jotenkin kyllä tajusin.

No hyvä että jotenkin tajusit, viestini kieltämättä oli ilmiasultaan sekava. :)

Mä jatkan tätä lisää, yhtä umpioudolla logiikalla ja aivan selittämättömällä mielikieliopilla. Joskus yliopistoaikoina kovasti ihmettelin naistutkimuksen syväteesiä, jonka mukaan käsitteiden valta on todellista. Jotenkin sitten kuvittelin, että sisäistin ajatuksen. Samaan hengenvetoon voisi sanoa, että sana painaa ja on vallankäytön väline. On se, sekä puhuttuna ja kenties vielä enemmän painettuna. Jos tätä ajatusrihvelmää (?) yrittää blogikeskusteluihin soveltaa, niin tähän tarvitaan psykiatria. Miksi jollekin se oma sana on niin tärkeä, että sen puolustamiseksi tarvitsee tappaa toisten sanoja?

Juu Susu, saat tilata sen piipaa-auton tänne...

Ippu, en minä tilaa piipaata, vaan tarjoan sinulle kuultavaa, klikkaa nimessäni olevaa linkkiä.

Ja mää meinasin tehdä sivistyneen teon ja mennä nukkumaan. Enää en mene, en lähiaikoina. Mää niin rrrrakastan tätä biisiä! Ja Davidia siinä ohimennen, hyyrrrrr..

Ippu, sitten kun nukut, nuku hyvin.
Toisten sanojen tappaminen ylentää omat sanat. Kaipa se niin menee.

Yksi tykkää yhdestä kirjasta, toinen toisesta, kuka mistäkin muusta. Tykkään tyylistäsi, vaikka en ole lukenut kirjojasi vielä, koska itselläni on kova kirjoitusvaihe. Julkaiseminen johtaa aina arvosteluihin ja itsen ruotimiseen. Mutta jos saavuttaa edes jonkinmoisen lukijakunnan, joka diggaa juuri omia tekstejäsi, riittäköön se? Sinulla on blogeillasi aivan oma tyyli ja se on PALJON löydetty. Juuri sellaisesta omaperäinen luovuus kumpuaa. Ei voi miellyttää kaikkia. JOs joku epäilee aitouttasi, heitä koukku takaisin ja kysy oletko sitä aina itse? Aina meistä jää osa piiloon ... itsellemme vain. Rohkeaa sinulta ylipäätään kirjoittaa tuosta aiheesta. Arvostan sitä.

Marjaisa, joo, kaikkia ei voi miellyttää, eihän se olisi realistista. Toisten aitoutta en käy kyselemään, jokainenhan olettaa olevansa aito.

Olen seurannut tämän uutukaisesi ympärillä vellonutta keskustelua ja monet kerrat on tehnyt mieli ottaa kantaa. Jotenkin en ole sitten kuitenkaan saanut mitään sanottua. Nuo jotkut kommentit ovat olleet minusta todella ahdistavia, vihamielisiä ja katkeria, enkä voi ymmärtää mistä lähtökohdista ne on kirjoitettu.

Pahinta minusta on ollut sinun henkilökohtaisen kokemuksesi vähätteleminen, kyseenalaistaminen ym. lyttääminen. Se on ollut minusta paikkapaikoin hyvin julmaa ja kiusaamisen kriteerit täyttävää. Kenenkään ei toki tarvitse kirjaasi ylistää, jos ei satu siitä tykkäämään, mutta kyllä noissa kommenteissa on ylitetty ties mitä rajoja.

Meitä mielenterveysongelmaisia kippuroi Suomessa vaikka minkälaisissa tilanteissa. On niitä, jotka sinnittelevät yksin, apuverkoston ulkopuolella, sellaisia, jotka popsivat lääkkeitä, niitä, jotka ovat välillä tosi hyvässä kunnossa ja välillä tosi huonossa. Meitä on bussipysäkeillä, johtotehtävissä, mielenterveyshoitajissa ja -potilaissa, äideissä, lapsissa, opettajissa ja niin edelleen. On jotenkin pelottava ajatus, että edes me mieleterveysongelmaiset/-kuntoutujat/-kuntoutuneet emme ottaisi toisiamme ja toistemme kokemuksia vakavasti ja ymmärtäisi, että nämä ongelmat ottavat jokaisella ihmisellä oman muotonsa.

Voimme ehkä puhua vain omasta puolestamme, mutta onneksi voimme sentään kuunnella ja ymmärtää toisiamme ja sitä mitä toisella ihmisellä on kerrottavaa. On hyvin surullista, jos tämän kyvyn kadottaa lopullisesti.

Olen v***uuntunut sinun puolestasi ja ymmärrän että kalikka kalahtaa. Se on kalahtanut minuunkin mielenterveyskuntoutujana. Toivon, että minut otetaan ongelmineni vakavasti, mutta näiden eräiden kommenttien myötä olen jotenkin alkanut pelätä ihmisten tuomitsevuutta ja taipumusta käsitellä asioita tiukasti omista lähtökohdistaan.

Kiitos Ally kommentistasi. Olit löytänyt hyvin sanat, jotka kuvaavat omaakin oloa: tuo omien kokemusten vähättely ja lyttääminen.
Totta, tuntuu pahalta, jos ei oteta vakavasti.
Vaan me tiedämme parhaiten, pidetään kiinni siitä, eikä anneta joidenkin yksilöiden tuomitsevuutta häiritä.
Ollaan ylpeästi mielenterveyskuntoutujia, ei piilouduta minnekään.
Se on paras ase.

Huomasin tämän kirjoituksesi täällä paljon myöhemmin kuin alkuperäisellä Kirstin Kotimaan blogin sivuilla. Sinne kirjoitin kommentin vastatakseni siellä kommentoineelle ihmiselle. Haluan kopioida kommenttini myös tänne:

"Kurkistin pitkästä aikaa tänne. Uskomatonta yleistystä edelleenkin. Onneksi tiedän, että Mielenterveyden Keskusliiton työ ja vertaistuki esim koulutettujen kokemuskouluttajien kautta ei ole tällaista - sanoisinko julmasti - puoskarointia. Ulkopuolista asiantuntematonta diagnostisointia, mukatietämistä.

Jokaisella on oma tarinansa ja hänellä on siihen oikeutensa. Olkapäätään voi tarjota, korviaan voi käyttää, sylinsä voi avata, aikaa voi antaa, mutta toisen puolesta ei voi elää eikä tehdä päätöksiä.

Me, jotka onneksemme emme ole ainakaan vielä kaikkea kokeneet, tarvitsemme tulkkia, kertomusta siitä, miltä se tuntuu ja joskus myös neuvoa, mitä voimme tehdä. Niin olen SusuPetalin kirjan ymmärtänyt.

Aina ei tarvitse olla edes sanomaa. Riittää, että joku on saanut sanoa."

Tuo anonyymi olin minä. Sorry :)

mm, ok.