HUH! Tuli tuosta monta mieleen, tosi monta ja paljon tunteita!

Heh, Timo, onhan tämä vähän sellainen tunteita nostattava, ettei melkein provo:)

Mulle nää jutut on tuttuja vaan iltapäivälehdistä tms. Mut siis kauheita noi jotkut miehet.

Kirsti, luetko sinä iltapäivälehtiä????

Nuo sivusäkeet ovat kylmääviä. Mutta tuli kyllä mieleen, että kauankohan mies jaksaa uuden naisensa avuttomuutta ja myöhästelyä? Kuinka kauan kyynelten poissuuteleminen on mukavaa? Milloin se alkaa kaivata aikuista vierelleen ja toivoa, ettei koko ajan tarvitsisi hoivata? Ja milloin uusi nainen alkaa pelätä miehen löytävän - uuden naisen?

Niin se on. Mieskin haluaa tuntea itsensä tarpeelliseksi ja halutuksi. Arkipäivä sielläkin on joskus vastassa...

Kautta aikainhan on miehiin vedonnut naisten avuttomuus, mies haluaa olla sankari ja ritari, mutta kuinka kauan... ja riittääkö se..

Toisaalta dominoivat naiset ovat kauhistus..

Niin ja miksi se valo on silmistä jo sammunut kauan sitten, oisko vaatinut vähän huomioon ottamista myös miehen taholta...

Tuli mieleen tämä meidän pikku kylä, kun täälläkin on niitä thaityttöjä naituna taloihin....onhan ne thaitytöt pieniä ja pehmeitä, eivätkä paljoa sano vastaan ja voivat kyllä myöhästellä ja kaikkea muutakin, mitenkään heitä vähättelemättä....

Upea, upea runo! Tuo kontrasti uuden rakkauden ja vaimon(?) välillä, vasemman ja oikean puolen välillä, on mykistävä. Nuo oikeanpuoleiset säkeet toimisivat runona ihan yksinkin, tosi synkkänä ja syyttävänä sellaisena...

Tuossa on kolmen ihmisen tarina yhden ihmisen näkemänä. Miten tarina muuttuisi jos sitä katsottaisiin jonkun muun silmin. Tarina on tällaisenaan rujon kaunis. Se kertoo yhden ihmisen ilosta hetkellä, jolloin se on löytänyt elämäänsä uuden merkityksen. Rujous tulee mukaan takakautta, sen tarvitsemattomalle jäävän merkityksen muutoksen mukana. Vielä ei tiedä miten se avuton ja herkkä kokee, mikä on sen merkitys tässä tarinassa. Luulenkohan väärin jos luulen noiden kahden, runon molempien syrjien, olevan lähinnä kohteita, objekteja.

Voiko objektin ja subjektin välillä olla todellista kumppanuutta?

Miten paljon pettymystä parisuhteessa voikaan olla. Ymmärrän miehen kaipuun ja naisen haluttomuuden olla jotain muuta kuin on, arki on se inha kylmä rätti.
Armi omine haaveineen tässä ehkä eniten säälittää.

Mielenkiintoisia kysymyksiä Tui. Itse arvelisin, että avuttomuus pitkän päälle käy ärsyttämään, mutta voinhan olla väärässä. Eipä olisi ensimmäinen kerta:)

Pantteri, kaikki me haluamme tuntea itsemme tarpeelliseksi. Jopa vakiintuneessa suhteessa. Tässä suhteessa mies ei selvästikään tuntenut itseään tarpeelliseksi, vaan kaipasi sellaista, joka saisi hänet tuntemaan itsensä tarpeelliseksi. Ja jos hyvin käy, myös vakiintuneessa suhteessa on lupa haluta ja saada olla tärkeä.

Titta, niin, se valon katoaminen silmistä. Varmaan siinä on syytä molemmissa, harvoinhan nämä jutut yksipuolisia ovat.

Mimerkki, kärjistettyhän tämä on, tuskin kukaan ihan noin, ainakaan ääneen lausuu, ajattelee ehkä.

Isopeikko, näinhän se on, tässä on vain yksi puoli tarinasta, joka ilman muita näkökulmia ei voi olla täydellinen. Totuudesta puhumattakaan.
Onko siis myytti, että vastakohdat täydentävät toisiaan, että esim. subjekti ja objekti voisivat yltää todelliseen kumppanuuteen? Luulen, että se on myytti. Kaksi vastakohtaa kai pidemmän päälle työntää toisiaan luotaan, näin uskoisin. Poikkeuksia tietysti on, mutta...

Alma, kaksi(tai miksei kolmekin) tarvetta tässä törmää yhteen, tuskin kukaan on yksin syyllinen.

Tämä oli aika koskettavaa kuitenkin. Tuollainen mies käyttää naista aina arkeen asti ja vaihtaa taas, sillä esimerkiksi lasten hoitamisen jälkeen nainen ei enää ole kovinkaan avuton. Ei enää se pieni ja suloinenkaan, sillä kaikkihan me olemme olleet pieniä ja suloisia joskus. Tietysti sitä voi leikkiä kotista aina hamaan loppuun asti, jos vaan jotenkin saa sen todellisen elämän pysymään poissa kuvioista.

Tuo syyllisyysasia on aika kimurantti. Kuka perkele on elämään syyllinen?

Onhan se joillakin niin, että rakastuminen on niin ihanaa, että sen haluaa kokea aina uudelleen. Silloinhan sitä joutuu vaihtamaan, koska yleensähän rakastumisesta seuraa arki ja rakastaminen, eikä se kaikille riitä. Tämä näin yksioikoisesti selitettynä.
Joo, Saara, lasta hoitava ihminen, oli se sitten mies tai nainen, ei ole kovinkaan avuton.
Jaa, elämään syyllinen? Hmm, synnyttäjä?

Hmm... niin! Synnyttjä tietenkin, mutta ei siittäjä milloinkaan. Siinähän se ratkesi sitten sekin, oliko ensin muna vai kana.

Näin on, Saara:)) Tulipa sekin selväksi, on nämä blogit kaiken tiedon lähde:)

Susu, luen lööppejä.

No, niitähän ei voi olla näkemättä, Kirsti:)

Kovin yksisilmäisiä näkemyksiä täällä, "kauheita nuo jotkut miehet" ja että ihan varmaan on kertojan (josta muuten ei edes kerrota, että se *on* mies) oma syy että rakkaus on kuollut ja takuulla ei onnistu toi uusi suhdekaan, nännännää.

Minen henkilökohtaisesti usko, että rakkauden viiletessä syyllisten etsiminen auttaa siihen ongelmaan ollenkaan.

Vaan kukin tyylillään. Hyvä runo SuSu.

Kiitos, Janka. Niin kuin Saara tuossa ylempänä totesi, runon tulkinta kertoo ennemminkin lukijasta kuin runosta ja hyvä niin, mielestäni. Silloin tietää runon kolahtaneen, kun siitä löytää omansa.

Kuin olisi kyse toiveista- siitä mitä haluaisi, ja miksikä ne asiat menivät. Muuttuivat.

Muistoista.

Itkua kadotetun, mutta kaivatun perään.
Vaimokin on tällainen varmaan ollut, mutta kasvanut suhteessa aikuiseksi.

Mies ei- hän jäi kehitysasteella toiselle sijalle. Suhde muuttuu kasvaa, ihmiset itsenäistyvät- asiat muuttuvat.

Kylmeneminen on surullista, kertoo tekemättömästä työstä ja itsestäänselvyyksistä, joita ei parisuhteessa ole yhtäkään.
Ihan liveä taas. Kuinka usein se homma vaan meneekään näin.

Ja miksi? Moni meistä naisista tietää vastauksen. Minä ainakin.

HUpsan, ihanpa olin oikeasti kantaaottava :-)

Vintin tekstiin viitaten: " Toivottavasti en koskaan kasva noin Aikuiseksi"!

Heh, Vintti, kyllä täällä mahtuu ottamaan kantaa, puoleen ja toiseen, ja niin kuin totesin, jokainen löytää omansa tästä runosta ja se tunne on tosi.

Nojaa, Alastalo, aikuisuuttakin on niin monta lajia, eikö niin:)

Herättihän ajatuksia ja tunteita tuo runosi.. huh... Missä vaiheessa ihminen tulee sokeaksi ja lakkaa näkemästä asioita toisen kannalta...

Hei Cioccalata, uusi tuttavuus. Niin, jos ihminen on sokea rakastuessaan ja sokea jatkossakin, niin...no, onneksi eivät ihan kaikki kulje sokkona.

*toisen naisen* "osa" - niin paljon turhaan romantisoitu. löytyyhän niitä stooreja täältä blogistanistakin. äh, miks olla toinen, itsetuntovaurio. kunnes oppii laittamaan itsensä ensimmäiseksi, arvostamaan itseään niin paljon niin sillon loppuu se osa.

Näinhän se on, Miss Foxy, itsetunto rulettaa. Ainakin teoriassa, toivon mukaan myös käytännössä.