Jospa nyt menee vielä paremmin,tiedä häntä...

Vaikea sitä on ymmärtää, miksi kaikki hyvä katoaa ja menettää merkityksensä, mihin ilo elämästä katoaa ja tilalle tulee pelkkä näköalattomuus...

Tämä on suoraan elämästä. Kosketti.

Hän näki elämänsä niin toisin kuin me muut.
Lähempää.

Naiselta puuttui elämänilo. Hän ei osannut arvostaa sitä mitä hänellä oli, kun sydämessään tiesi tärkeimmän kadottaneensa.

Ei kai masennus katso koiraa tai kukkaroa...ei statusta tai tyopaikkaa...

Ollaan niin sokeita, ei katsota sitä ihmistä vaan ihan muuta. Kun on masentunut sitä on, vaikka olisi mitä ympärillä.

Ettäs kehtasikin. Onneksi me kaikki muut ollaan parempia. Sitä voi olla oikeastikin sairas, se masennushan on vain saamattomuutta, kiittämättömyyttä ja huomionhakuisuutta. Se mikään oikea sairaus ole, eihän siinä ole edes kuumetta.

En osaa analysoida miksi, mutta tuo kuva jostain syystä sopii tähän tekstiin niin hyvin.
Ehkä siinä on myös laatikkomaista ajattelua muun symboliikan lisäksi.

Se ei vaan osannut ottaa itseään niskasta kiinni ja lähteä ulos muiden mukaan ja ryhdistäytyä! Nih...

Ei vain, masennus on kamalampaa kuin masennuksen pelkääminen ja ketutus yhteensä! Kyllä siihen pitäisi jotenkin saada jonkinlainen ulkoinen stigma mukaan, että kaikki tietäisivät - vaikkapa sitten se kuume tai leima otsaan.

Joskus eloisan elämän taakse piiloutuu liian paljon raskasta taakkaa. Verhoutuu normaalin elämän taakse, kunnes pisarakin on liikaa ja kaikki hajoaa.

Mutta hänellä ei tainnutkaan olla asiat hyvin:-(

Hyvin taas kirjoitat. Liian hyvin? Kosketat lukijoiden syvimpiä tuntoja. Laitat ajattelemaan pahinta!

Ja tuo kuva surureunoineen on piste iin päällä.

Masentuminen on kuin iso synkkä pölyinen esirippu. Sen takaa ei näe mitään. Ei edes tyhjää.

Itse käväisin teholla. Ihmettelin hoitajien tappotahtia. Selkänahkaansa saa pidellä kun aika ruoskii. 8-tunnin päivään ei kaikkea mahdu.Mahdoton tehtävä!

Taas osuit asian ytimeen. Nainen olisi voinut ottaa itseään niskasta kiinni ja lähteä lenkille, joku voisi sanoa.

Intiaanit tiesivät, ettei voi käsittää toisen tilannetta, ennen kuin on kävellyt kaksi viikkoa hänen mokkasiineissaan.

Tossutemppu kannattaa muistaa silloin kun alkaa toisia arvostella ja tuomita.

Joo, mikäs OIKEUS sillä oli olla masentunut. Oli perhe ja mammonaa jne.

Ja joo, oma vika tietty, kun ei OSAA ja HALUA nauttia elämästä ja sen pienistä iloista.

Hmmm... jospa se niin kovasti pelkäs menettävänsä kaiken mitä sillä oli, eikä osannutkaan sen takia nauttia olemisesta. Ahdistui raukka eikä tajunnut että kaikki olis ollut siinä, kun olis avannut silmänsä.

Susu, tämä sinun kirjoitus kosketti minua niin paljon, että siitä syntyi postaus.

Putilui, eihän sitä tiedä.

Inkivääri, ilo katoaa, totta.

Unelma, kiitos.

Mk, juuri niin.

Aimarii, jos ei ole iloa, onko mitään.

BLOGitse, ei todellakaan.

Hirlii, ei se mitä on ympärillä, vaan se sisin.

Mymskä, juuri niin. Mittari kainaloon, niin nähdään, kuka on kipeä!

Sirokko, laatikkoajattelu ei avaa ovia.

Polga, otsaan voisi tatuoida diagnoosin.

Arleena, totta, hyvin pitkälle voi elää romahtamatta, kunnes se viimeinen kaataa.

Yaelian, eipä kai.

Alastalo, kiitos.

Isopeikko, totta -ei edes tyhjää näe.

Marjaisa, ei käy kateeksi hoitajia.

Obeesia, voisin suositella aika monelle tuota tossutemppua.

Elegia, oma vika, oma asenne!

Tuuluska, vaikea avata joskus silmiään, luomet painavat liikaa.

Ajatuksia herättävä tarina, ja niin totta nykyisin. Kun kaikki on "hyvin", on koti, työpaikka ja jopa ystäviä ei kenenkään luulisi olevan masentunut, mutta niin moni meistä sulkee ulkokuorensa sisään paljon sellaista jota muut eivät näe.

Hyvä kirjoitus. On olemassa muodikasta masennusta ja masennusta, josta ei kerrota kenelläkään, vaikka se uhkaa viedä kaikki elämänvoimat. Olen kokenut kerran, lyhyen aikaa, niin vakavan masennuksen, etten kyennyt puhumaan, syömään, juomaan, nukkumaan... Asumuseron aikana. Ja sitten joku, joka kykeni normaaliin elämään, tuli sanomaan, että kyllä hänkin on masentunut ja tietää, mitä se on.

Olipas perusteellinen herätys, Susu.
Läheinen on aika neuvoton, ei ole oikeastaan muuta keinoa kuin yrittää pysyä rinnalla. Tosin ei ole varmaa, onko siitäkään mitään apua.
Masennus on kuin kalman hiipivä koura: tulee lupaa kysymättä, ottaa kenet haluaa.
Onneksi siitä puhutaan nykyään paljon. Ehkä onneksi. En tiedä.
Se vie voimat. Muistan syksyn 1988, jolloin pysyttelin valoisan ajat sisällä, illalla myöhään kävin hakemassa jotain syötävää ja seuraavan päivän tupakat. Vedin puhelimen irti, hain postin kerran viikossa, ja jätin sen usein avaamatta.
En silloin tiennyt, että se on sitä. Ja ihme kyllä, selvisin siitä.

Ari, totta. Ei se välttämättä näy muille, eikä aina itsellekään ennen kuin takki on täysin tyhjä.

Annie, masennus tuntuu olevan muotisana, toisaalta masennustakin on monen syvyistä. Vaikea sanoa muista, oman olonsa tuntee.

Äijä, läheiselle masentuneen ihmisen kanssa eläminen on välillä surua, tuskaa, siinä todellakin tuntee oman voimattomuutensa, kun ei pysty antamaan toiselle voimia, ei edes elämäniloa. Rinnalla, lähellä, muuta ei voi eikä tarvitse. Olla siinä.
Upeaa kuulla, että 1988 jäi taakse.

Olen usein törmännyt ihmisiin jotka eivät vain käsitä että esimerkiksi alkoholisti on sairas (tod.näköisesti masentunut yms.) ja itse voivotellaan kun tuota nuhaakin ollu...se on aika kummastuttavaa. liittyköhän tämä nyt mitenkään aiheeseen :-/ mutta kuitenkin...ihmiset kokee asiat niin tosi tosi erillaisina.

Kiitos kirjoituksesta. Taas kerran.
Jokaisella on oma elämänsä. Ja erilainen kestokyky.

SuviAnniina, tuo Obeesian mokkasiinitemppu tulisi tarpeen ihmisille.

Roosa, näin on.

Tosi koskettava tarina ja helppo samaistua, joskus sita ajattelee tuolla tavalla kun ei ole kokenut masennusta ja tuntee itsensa niin avuttomaksi siina sivussa. Oma matkani masentuneen ihmisen kanssa paattyi hanen kuolemaansa viime helmikuussa ja vielakin mietin olisinko pystynyt tekemaan enemman/vahemman/????.

T. Tuula

Tuula, uskon, että teit sen minkä pystyit. Tuollaisessa tilanteessa ihminen on kuitenkin yksin, tekee päätöksenä yksin.

Voimia.

Niin, syytä ehkä enemmänkin. Luultavasti en ole koskaan tavannut masentunutta ihmistä. Tai en ainakaan tiedä. Toivon, etten itse koskaan masentuisi, koska silloin ollaan jo pitkällä.

Surullinen tarina.

Susu tämä on tosi hieno!

Heli, eivät kaikki kohtaa masentuneita.

Kata Pultti, kiitos.

Masennuksessani en pystynyt toimimaan, en jaksanut nousta sängystä. Silloin tajusin tarvitsevani apua. Lääkärin kysymys, onko huolia, aloitti itkun, joka ei meinannut loppua. Ensimmäinen helpotus oli, että joku ymmärsi ja otti tosissaan. Mutta itse on itsensä nostettava, vaikka voimia ei olisi. Nytkin minulla on elämässäni kaikki täydellisesti, ei juuri murheita. Mutta masennusta se ei poista. Masennukseni kyllä syventyy murheista, mutta niiden poistaminen ei riitä itse masennuksen poistamiseen. Toipumiseni on vienyt jo kaksi vuotta ja vielä välillä masennus uhkaa vallata ajatukseni estäen näkemästä, mitä oikeasti olen ja miten hyvin asiani ovat.

Itku on hyvä alku, ja kun joku vielä ottaa sen itkun tosissaan, voi alkaa toivoa, että jotain parempaa on tapahtumassa.
Masennus on ikävä matkakumppani, tiedän. Ei riitä, että sen selättää, vielä pitäisi kuntoutua ja se vie aikaa, paljon aikaa.
Voimia.