Martti oli tehnyt ratkaisun. Signe tiesi, ettei miehen päätä käännetty. Mikä oli kerran päätetty, se myös piti. Signe ei voinut kuin tyytyä, katsoa vierestä. Mies puki ylleen vain kevyen tuulitakin, laittoi topan tupakkaa taskuun. Miehen käsi oli viileä, Signe puristi lujempaa, olisi halunnut sanoa jotain.
– Minä menen nyt, Martti sanoi, otti rollaattorista tukea ja lähti. – Kiitos kaikesta, Signe.
Signe huokaisi katsoessaan Martin valokuvaa piirongin päällä. Martin kuolemasta oli kaksi vuotta, eikä päivääkään kulunut ilman kaipausta. Joskus Signe mietti, että hänen olisi pitänyt lähteä yhtä aikaa Martin kanssa. He olisivat voineet yhdessä seistä ja odottaa kuljetusta. Sitä Martti ei ollut kuitenkaan halunnut.
– Sinä olet terve, Martti oli sanonut. – Elä vielä vähän aikaa, tulet sitten perästä. Minä laitan siellä kaiken sinulle valmiiksi.
Ehkä Martti oli ollut oikeassa. Signe oli ollut silloin vielä terve, toisin kuin Martti, jonka kävely oli vaikeaa lonkkamurtuman jälkeen. Leikkauksen jälkeen Martti oli laitettu sairaalasta kotiin, luvattu kyydit terveyskeskuksen fysioterapiaan. Niitä kyytejä odotellessa Martti oli saanut keuhkokuumeen, joka pitkittyi, ja kuumeen myötä miehen elämähalu katosi. Martti oli päättänyt tilata viimeisen kyydin.
Signe kaatoi itselleen toisen kupin kahvia. Hän vilkaisi ulos ikkunanverhojen lomitse. Naapuritalon pyörätuolityttö istui edelleen ulko-oven edessä. Taksi oli tuonut tytön jo puoli tuntia sitten. Räntää satoi, tyttö oli muuttumassa valkoiseksi. Signe oli puhunut viime vuonna tytön äidin kanssa, ihmetellyt, miksi tyttö istui pihalla sateessa, kylmässä ja tuulessa.
– Kuskien pitäisi avata ulko-ovi ja viedä rappukäytävään, tytön äiti oli selittänyt. – Tytöllä on kotiavain, ja hän pääsee kotiin koulun jälkeen, jos pääsee rappukäytävään.
Joka päivä tyttö istui ulko-oven edessä. Joskus joku ohikulkija avasi tytölle ulko-oven, joskus hän sai odottaa, kunnes äiti tuli töistä.
Signe pudotti ikkunaverhon paikoilleen. Hän olisi halunnut mennä tytön avuksi, mutta pihan ylittäminen ei onnistunut. Katkennut verisuoni päässä haittasi edelleen, teki jalat huteriksi ja heitti pitkin pituutta varoittamatta.
Ehkä minun pitää tehdä niin kuin Martti teki, Signe ajatteli. Ei tästä tule enää mitään. Tämän terveemmäksi en enää tule, ja Marttikin jo odottaa minua. Johan minä olen täällä ollut.
Signe otti lapun, jolle kotipalvelun työntekijä oli raapustanut puhelinnumerot. Hetken Signe mietti, kumpi olisi helpompaa, jäätyä kuoliaaksi vai nääntyä nälkään, teki sitten päätöksensä.
– Kalmio-ateriapalvelu, miten voin auttaa?
***
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.