Baaritiskillä nuori tyttö tilaa kaksi kevytolutta. Ei kukaan ennen juonut edes kolmosta. Jokainen haki juomansa itse, se juoma oli nelosolutta. Humalan maun sai heti, kun nosti painavan, lasisen kolpakon huulilleen. Humalassa oli sekin mies, joka nosti päätään pöydältä, katsoi minua ja sanoi minun muistuttavan Sophia Lorenia. Ihan totta, hän vakuutti, olet juuri samannäköinen.

Huidoin tupakansavua sivummalle, jotta hän huomaisi olevansa väärässä. Hänen vertauksensa loukkasi minua. Sophia Loren oli vanha nainen, minä edelleen nuori.

Nyt olisin vain tyytyväinen, jos joku toistaisi hänen sanansa. Kukaan ei kuitenkaan sano mitään, ei edes baaritiskin takana oleva poika, joka ojentaa minulle korkean lasin kolmosolutta. Lasi näyttää naurettavalta, kuin kukkamaljakolta, joita Ikeasta saa parilla eurolla. Itse asiassa koko ravintola on kuin huonekalunäyttelystä, kaikki on sievää, pirteää, pastelliväritystä ja tuoksutonta. Tupakan savu ei ole pinttynyt tummiin puisiin pöytiin, tummia, puisia pöytiä ei enää ole. Ei savun hämärää, ei punaviinistä mustuneita hampaita, ei edes juoppoja, joiden silmissä näytän Sophialta.

Jätän oluen sitä enemmän tarvitseville, nousen pöydästä, ohitan pinkkeihin ja valkoisiin pukeutuneet kevytolutta juovat tytöt. He nauravat, lisäävät ripsiväriä ja huulikiillettä. He näyttävät Britney Spearsilta, näen sen ilman humalatilaa.