|
|
|||
|
19.07.2009 - 00:01
1900-luvun alussa vaudeville voi hyvin Amerikassa. Valkoiset taiteilijat mustasivat kasvonsa, esiintyivät mustaihoisina ja suosio oli taattu, näyttämöneekeri oli turvallinen tapa kohdata afroamerikkalaisia, joiden musiikki, blues ja ragtime alkoivat kiehtoa valkoihoisia. Totta kai blackface-ilmiöön kuului myös rasistisia piirteitä, tummaihoisista irtosi stereotypistä komediaa. Blackface-komediennena aloitti myös Venäjältä Amerikkaan tullut Sophie Tucker, jonka ura ja vaikutus amerikkalaiseen populaarimusiikkiin ja etenkin naisten esittämään musiikkiin, oli huikea. Tucker lauloi siitä, mistä oli puute tai siitä, mitä oli kerrankin kylliksi. Kun kuuntelee Tuckerin laulujen sanoituksia, ei voi olla ihailematta itseironiaa, sarkasmia ja parodiaa, jota löytyy rivien välistä. Tuckerin jälkeen tie estradille oli helpompaa esim. Ruth Ettingille, Libby Holmanille, Annette Hanshawille, Elsie Carlislelle, Helen Kanelle ja muille 20-30-lukujen flappereille, suloisille tytöille ja vampeille. Jos genre kiinnostaa, klikatkaa naisten nimiä, niin kuulette enemmän. Tuckerin levytys Some of these days vuodelta 1911 muodostui hänen tunnuskappaleekseen. Olkaa hyvät, The Last of The Red Hot Mamas!
Lisää sunnuntaiklassikoita täällä.
|
Kirjoittaja
susupetal Lyhyitä tarinoita elämästä. Ei suurta fiktiota. Faktaa. Ehkä. Arkisto
2010 2009 2008 2007 2006 2005 Kategoriat
Käyttöoikeus
![]() Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimi mainittava-Ei-kaupalliseen käyttöön-Ei jälkiperäisiä teoksia 3.0 -lisenssi. |
||
SophieTtuckerin nimi on etäisesti tuttu, mutta en ehkä ollut koskaan kuullut yhtään esitystä häneltä. kiitti vinkistä.
Tosin tiedän jo etukäteen että burleskeimmista esityksistä en pidä, on ilmiö sen verran tuttu kumminkin.
Tämä ov varmaan musiikin laji, joka joko kiinnostaa tai sitten ei. Tucker on ollut suosikkini monta, monta vuotta, minä vaan pidän hänen tyylistään.
Susu,
Sulla oli tässä taas sellainen mahtipaketti, että meni tovi kuunnellessa. Toiset naiset tekevät latua toisille, näin se vaan menee...;).
Vaudeville on minullekin vieraampi, mutta näitä oli lysti kuunnella, oikein lysti.
Hirlii, hieman överiksi taisi mennä linkkien kanssa, mutta kun nämä esitykset ovat niin herrrrkullisia!
Joo, Susu tämä on sellainen kooste että tästä on hyvä lähteä munkin liikkeelle Vaudevillen perusteisiin :)
Ileisesti asialle ei voi mitään, mr blogger on syy, Halo.
Onhan tämä aika marginaalia, Hannah, ymmärrän hyvin, jos ei uppoa kaikkiin. Toisaalta, tällaisesta musiikista on lähtenyt liikkeelle niin paljon ja niin monet muusikot ovat saaneet vaikutteita, että silleen kiinnostaa minua.
Hirlii, toivotaan, että kommentinti alkaa toimia.
Niin tykkää, Vaiheinen!
Hyvä paketti aiheesta, kiitos :)
Mielenkiintoinen levy, Tuima, suurin osa kappaleista näytti tutuilta, itselläni on pari vastaavanlaista kokoelmaa.
Joo, koskaan ei ole liian vanha...
Ehkä sinun ei kannatakaan yrittää liian monta kipaletta, Tommi :)
Some of these day on kyllä yksi suurimmista amerikkalaisista klassikoista.
Se tunnistusvideo oli todella mainio, Lepis!
Minulle kyllä kelpaa. Jotain tuossa ajassa vain on, mikä vetoaa niin kovasti. Jos uskoisin jälleensyntymiseen väittäisin, että olen elänyt 20-luvulla! Uutta jazzia en kovin kauheasti jaksa kuunnella, mutta näitä vanhoja kyllä aina sinne 50-luvulle saakka. Jos nuo laittamasi ihanuudet nyt sitten voi jazziksi luokitella. Kaipa ne jotain esijazzia olivat.
Ja tuollahan oli ihan oikea Betty Boop! (Helen Kane)
Kiitos tästä :)
Ajattelinkin, että voisit tykätä, Mymskä. Helen Kanen ääni on kyllä aika ihku!