Linja-autot ovat pahimpia. Aluksi kaikki on hyvin, nouset kyytiin, maksat matkasi, istuudut penkille. Kuljettaja lähtee pysäkiltä, silmäsi hakevat tuttua maisemaa ikkunan läpi. Metsät ja pellot sulautuvat kiemurtelevaksi nauhaksi, sinistä, vihreää, siellä täällä auringon keltaisia läikkiä. Nauha purkautuu, kun linja-auto kaartaa pysäkeille, ovet singahtavat auki, uusia matkustajia tulee sisään.

Matka jatkuu ja yhtäkkiä kuulet muutoksen. Kännyköihinsä mutisevien ihmisten äänet terävöityvät, sanat tulevat lähemmäksi, mutta kuitenkaan niistä ei saa selvää. Ilma on täynnä kirskahtavaa muminaa. Nauha ikkunan takana muuttuu sameaksi, ikkunasta tulee lasiseinä, se putoaa ympärillesi, jäät läpinäkyvän massan vangiksi.

Linja-auto kulkee yhtä nopeammin. Et uskalla katsoa kuljettajaa, pelkäät, että hän on saanut sairaskohtauksen, ehkä hän on humalassa. Hän ajaa lujempaa ja täriset lasikuutiossasi, jossa ei riitä enää ilmaa. Haukot henkeä, haluat pois, mutta käsi ei nouse painamaan pysäytysnappia. Et pysty liikuttamaan vartaloasi. Et ennen kuin linja-auto pysähtyy seuraavan kerran, ovet avautuvat, tunnet viileän ilmavirran, joka vetää sinut liikkeelle.

Seisot pysäkillä, jalat tärisevät. Pysäkillä ei ole penkkiä, haluaisit istahtaa maahan, mutta tiedät, että jos teet sen, et jaksa enää nousta. Pidät kiinni pysäkkitolpasta, nojaat otsaasi sen rosoiseen, kylmään pintaan ja yrität muistat, miten hengittää.