Tänään olen miettinyt nukkumista ja unia. Viime viikolla näin unta: olin pyörätuolissa ja Matti Vanhanen työnsi minua. Hän kuljetti pyörätuolia kynnysten yli, oli varannut meille pöydän ravintolasta, jossa oli viininpunaiset samettitapetit, kynttilävalaistus ja hiljainen musiikki soimassa taustalla. En muista, mitä söimme, en mistä puhuimme.

Heräsin, minua puistatti. Ei se, että olin ollut pyörätuolissa, vaan se, että Matti Vanhanen oli työntänyt minua. En ole Vanhas-fani. Pyörätuolin ymmärrän, työntäjää en.

Onneksi en edes halua tulkita unia.

Tänään nukuin päiväunet. Kaksi kuollutta tuntia peiton alla, samassa asennossa. Herättyäni laitoin tietokoneen auki ja luin uutisista, että Helsinkiä oli piiskannut ukkosmyrsky. Katsoin ulos ikkunasta, taivas oli edelleen musta, puut hehkuivat vihreää ja kadulla oli suuria lätäköitä.

Onneksi on netti. Muuten säänvaihtelut jäisivät huomaamatta. Nukkuessa. Unia nähdessä.