Itselleen täytyy olla armelias ja hellä. Jonain aamuna pitää vain jäädä sinne peiton alle ja hitaasti pikkuhiljaa koota itsensä pala palalta taas jaksamaan.

Voi kun jonakin aamuna sen voisikin tehdä. Ei voi, kantti on toistaiseksi vielä kestänyt - huonosti, mutta kestänyt kuitenkin...

No höh! Pohdiskelin tuota samaa juuri toissa aamuna junassa katsellessani marraskuun masentamia ihmisiä. No, Joulupäivänä sitten!

Tarkennuksena sen verran, että normi-aamuina en näe ihmisiä, joten en tiedä josko ne näyttävät yhtä leipääntyneiltä aamujunissa heinäkuussakin ;)

Hieno teksti ja kuullosti ihan mun omalta aamultani, usein. Ennen se sattuin vain sunnuntaille, nykyisin, kun sen voisi tehdä useammin, niin onkin helpompi nousta, kun ei ole pakko.

Koettu on. Kyllä niistä selviää, siis tuollaisista päivistä!

Ei auta. On vain jaksettava... Vai onko???

Joskus tulee kyllä mieleen, että onko tässä mitään mieltä?

Hyvin tiivistetty runo aiheesta joka tulee lährs kaikille välillä mieleen. Onko todellakin aina vain jaksettava?

Maailma ei siitä kaatuisi.
Eräs ihminen totesi ettei voi enää harrastaakaan mitään kun sekin menee jo suoritukseksi. Koko elämä suoritusta, hirveää. Velvollisuuden ja suorittamisen välillä on kuoppa, joka pitää itse nähdä ennen kuin siihen lankeaa.

Kun teet tuon mistä kirjoitit, elämä ympärilläsi jatkuu eikä välitä sinusta pätkääkään. Joku saattaa soittaa ja kysyä etkö tulekaan töihin, joku selitys aina löytyy ja voit jatkaa olemattatonta olemistasi. Kun muutama tunti on mennyt, jaksatkin taas ja elämä jatkuu, myös sinulla. Kertoo nimimerkki Kokemusta on.

Katilein, joskus se on tehtävä, tai kroppa tekee päätöksen sen puolesta.

Parempi huono kantti kuin ei ollenkaan, Polga. Vai onko sittenkään?

Heh, Lepis, hyvä tuo tarkennus!

Niin, joskus voi olla helpompi nousta, jos ei ole pakko, Itkupilli, mutta ei aina silloinkaan.

Maaretta, näin se on uskottava.

Alastalo, yhteisiä ja yleisiä ajatuksia tässä runossa. Näinhän jokainen miettii aina joskus. Useamminkin.

Huh, Sirokko, onneksi itsellä nuo harrastukset vielä antavat enemmän kuin vaativat!

Karu kokemus, Savisuti, mutta onhan se niinkin, että maailma ei todellakaan pyöri oman navan ympärillä. Tuska vaan.

Hmm, tämä kuulostaa minun nykyiseltä "elämältäni". Ei joka päivä, mutta usein.

Joo, voin kuvitella, Elegia.

Houkuttelevaa, mutta mahdotonta. Saanko linkittää tämän sydänystävälle jolla ei ole omaa blogia?

Joo, Reina, linkitä vaan.

Kannattaa tehdä joinakin päivinä, mutta ei sinne kannata jäädä. Peiton alla itkemisestä voi saada hetkeksi voimaa.

Joo, jäädä sinne ei todellakaan voi, koska siinä tapauksessa sieltä ei pääse koskaan pois, Tuima.

Tuli mieleen vanha afrikkalainen sanonta joka meni suurin piirtein näin:

Kun puhveli ylittää savannin, se lepää välillä monta kertaa.

Ihan hyvä ohje, Eero.

Runosi kuvaa aamua, mikä meille jokaiselle tulee joskus. Ei jaksa kannatella edes itseään ja omia murheitaan saati sitten muitten. Se joskus on raskainta, kun kantaa muitten murheita: Luulisi, että silloin on vahva, mutta silloin onkin heikko, kun ei saa sanotuksi EI. Tekee ja kantaa vaan, vaikka ei jaksaisi.
Puhutteleva runo!

Joskus on tietysti myös niin, että ei ole valinnan mahdollisuuksia, Leijonainen. On pakko jaksaa.

Tuossa vaiheessa uupuminen on jo pelottavan pitkällä.

Tämän takia kai monet lottoavat. Unelmana päästä sanomaan: tehkää prkl ite, ja silti säilyttää ne välttämättömät elämän asiat.
Esimerkiksi ystäväni ja työtoverini sanoo aina, että sitten kun häntä ei sunnuntaiaamuisin näy, hän on voittanut 7 oikein. On siihen kyllä muukin vaihtoehto, brr....

Onhan se, Isopeikko.

No, mielummin lottovoitto kuin se toinen vaihtoehto, Äijä.

Eihän ihminen ole mikään kone,
että kun sitä väistä vähän
jakoavaimella vääntää, niin taas
pelaa. Kone ei sänkyä tarvitse,
mutta ihminen tarvitsee myös
sen peiton, jonka alle saa
mennä itkemään.
Ihmisellä pitää olla näitä
kuolemisharjoituksia,
että voisi herätä taas
henkiin. Heikkouden
tunnustaminen ei ole
heikkoutta, päinvastoin.

Niinpä, SusPetal. Entäpä jos.
Koskettava.

Ihana.

T. yx sieltä peiton alta

Ubbu, Mimosa, Meri-Tuuli, kiitos kommenteista.

Jospa voisikin valita, kaikille se ei ole mahdollista. On joko liian kiire, ettei ennätä antaa periksi tai sitten on jäätävä makaamaan, kun ei muutakaan vaihtoehtoa ole. MInäkin olisin tänä aamuna halunnut maata/nukkua pitempään, mutta mieli oli liian levoton, se nosti minut ylös jo klo viisi.

Onneksi on joku, jonka takia nousta - vaikka kyllä itkeä välillä täytyy aina vähäsen, mutta yksin peiton alla se on paljon surullisempaa kuin lohduttavaa olkapäätä vasten...

Tällainen joskus on käynyt mielessä, mutta aina on löytynyt kuitenkin syy nousta.

Jokaisella pitäisi olla oikeus viettää ainakin joskus tuollainen päivä. Niillä, joilla on liian usein tuollainen päivä, pitäisi olla oikeus viettääainakin joskus toisenlainen päivä.

Kiitos kommenteistanne, Pantteri, Inkivääri, Marjut ja mm.

Mitenkähän tämä on jäänyt minulta marraskuussa huomaamatta? Tai ainkin kommentoimatta. Ehkä oli liian pimeää.

Minusta tuntuu, että joskus yksi päivä itkien peiton alla voisi tehdä hyvääkin. Mutta jos vaarana olisi, että siitä tulee viikko tai kuukausi, olisi ehkä viisainta nousta ylös sinäkin aamuna.

Pysähtymisessä on aina se vaara, että huomaa, kuinka väsynyt itse asiassa on, jl.