1941417.jpg

 

Tänään ole miettinyt sitä, miten helppoa on sanoa, että pitää välittää, miten helppoa on syyttää muita siitä, etteivät he välitä, miten helppoa on sysätä vastuu jollekin muulle kuin itselle.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Siinä makasin, pitkin pituuttani keskellä risteystä. Kengän kärki jysähti asvaltin reunaan, ja kaaduin suorilta jaloilta. Olkalaukkuni lensi parin metrin päähän. Nostin päätäni ja katsoin kymmeniä ihmisiä, jotka seisoivat risteyksen toisella puolella, odottamassa valojen vaihtumista vihreäksi. Katsoin jalkoja, jotka ohittivat minut.

 

Pääsin konttausasentoon, revin olkalaukkuni luokseni ja katsoin ihmisiä, jotka juoksivat ohitseni ehtiäkseen puutarhakaupunkeihin vieviin juniin. Mitä he miettivät nähdessään ihmisen nelinkontin keskellä katua?

 

Se on kuitenkin juovuksissa, ei sitä kannata auttaa, on kussut housuihinsa, haisee pahalta, oksentaa päälle.

Katsotaan miten muijan käy, pääseekö omin jaloin pystyyn. Jos ei pääse, niin no-can-do.

Sen täytyy olla jotenkin vammainen, eihän ihmiset noin vaan kaadu.

Hahhah, kato!

Mahtoikohan se loukata itsensä? Toivottavasti ei, minulla ei ainakaan ole aikaa jäädä kutsumaan ambulanssia.

Äiti, miks toi täti makaa maassa?

Mikä nainen? Tapahtuiko jotain?

 

On niin helppoa puhua, on niin helppoa syyttää muita, on niin helppoa tietää mikä on oikein. Puhumisen tasolla olemme enemmän kuin hyviä. Ajatuksen tasolla olemme erinomaisia.

 

Niin paljon hyviä, empaattisia, ajattelevia ihmisiä, eikä yksikään heistä osunut siihen risteykseen sillä hetkellä.