Huokaus. Kuinka usein sitä sortuukaan toistamaan noita lauseita lapselleen :( Mistä sais jaksamista silloin kun tuntuu, ettei kestä enää sekuntiakaan?

Ja niin kului aikaa, pari päivää, pari vuotta, ja pienestä kasvoi iso. Tosi iso. Sitten hän meni ja nitisti sen ikuisesti huutaneen tyrankin. Sen pituinen se.

Niinpä, Talvia, huokaus. Jaksamisen avaimet -niitä tarvitsee, mutta ei kai siihen mitään poppakonstia ole, on vain yritettävä omalla tavallaan, kukin.

Ehkä näin tapahtuu Viides rooli, tai sitten siitä isosta syntyy uusi tyranki, joka jatkaa ketjua ja joka unohtaa, että lapsikin on ihminen, joka on oikeutettu ihmisarvoiseen puheeseen.

Kivaa heti aamusta alkaa tuntea svää syyllisyyttä... No MLL:n Tammisen mukaan on hyvä, jos vanhemmat tuntevat syyllisyyttä, koska silloin ne tajuaa missä mennään vikaan ja niillä on mahdollisuus muuttaa käytöstään. Niinpä...

Huh!

Jotenkin tutun kuuloinen jostain kaukaa menneisyydestä :)

Voi tosiaankin olla, että pieni jatkaa isona pahaa karmaa, mutta voittajan vision avulla hänellä on mahdollisuus selviytyä tästä päivästä ja jaksaa uskoa huomiseen. Ei ihme, että kärsivällisyyttä kutsutaan hyveeksi.

Olematta vanhemmuuden asiantuntija, rohkenen kuitenkin sanoa, että ihminen se on vanhempikin. Joskus pahassa paikassa noita sanoja voi karata, vaikka kuinka lapsiaan rakastaisi.
Olikos se jotenkin niin, että rakkautta ja rajoja. Ja niihin rajoihin tarvitaan joskus negatiivisia sanoja.

Komppaampa vuorostani Äijää.Niin että rakkautta ja rajoja. Molempia tarvitaan. Kaikki me kuitenkin ollaan ihmisiä. Meillä isillä ja äideilläkin on huonot hetkemme. Ei meilläkään aina mene kaikki putkeen. Välillä vaan mopo karkaa käsistä. Eikä se tee meistä huonoja vanhempia.

Heh, Tui, ei kai sitä mene päivääkään, ettei tuntisi syyllisyyttä jostain tekemättömästä tai tehdystä. Ihan terve tunnekin, välillä...

Onneksi Timo, se on menneisyttä:)

Toivotaan näin, viides rooli.

Niin, Äijä, negatiivisiakin sanoja tarvitaan, eikä se lapsi siihen hajoa, mutta jos ainoa puhe on negatiivista, niin mitä sitten? Joskus miettii, haluaisiko itselleen puhuttavan samalla tavalla kuin jotkut vanhemmat puhuvat lapsilleen.
Ei.

Joo, erehdykset ja mokat kuuuluvat vanhemmuuteen, Alastalo, kuten myös ihmisyyteen. Tässä pätkässä halusin vain tuoda esille negatiivisuuden kehän, jota joskus on todella vaikea saada poikki.

Miten mää ymmärsin tän ihan eri tavalla. "mitäs hyppäsit"...tuli mieleen että kaveri on pyörätuolissa eikä kestä eikä jaksa elämäänsä:(

Kuulunenko sitten onnekkaiden joukkoon, kun meillä ei juuri tällaista kuultu...? Tulevaisuus näyttää mitä omasta suusta pääsee jos sinne asti päästään - kärsivällisyys kun on aikuistenkin kanssa aika kortilla. Vai piteneekö se pinna sitten jotenkin pakosta?

Voihan sen niinkin ymmärtää, Iiris.

Toivon mukaan, Anna, se pinna kasvaa pakosta:)

Olet siis vaklannut perhe-elämääni!
=O)

Ehei, Maitokivi, ihan omakohtaisia kokemuksia:)

Teräviä , kovia. Ääniä- sanoja, jotka kertovat omasta väsystä, epävarmuudesta. Omista peloista, yksinäisyydestä.

Raskaita. Lapselle. Itselle. Kanna tuota syyllisyyttä sitten aina.

Vaan hyvä, jos ne sanat ovat raskaita molemmille, sillä silloin voi vielä tehdä jotain asian hyväksi. Siinä vaiheessa, kun tällaisia sanoja aikuinen ei enää kuule, niistä on tullut automaatiota, ollaan jo aika metsässä.

Tää on oikeasti ihan vitun kovaa kamaa. Asennetta löytyy...

Asennetta, Robbie? Kenellä?

Sulla! Mahtava kirjoitus!

Jaa, no kiitos:)