Kaikkihan me tiedämme, että laulujen sanat ovat pateettista hourailua, kuviteltuja harhoja valheellisista tunteista. Sairaan mielen kehittämiä naurettavia riimejä, loukatun tai yltiöoptimistisen egon synnyttämää kusetusta.

Otin käsittelyyni yhden naurettavimmista lööperiveisuista, analysoin sen subjektiivisesti, ottaen huomioon muuttuvat ympäristö-, perimä-, ikä- ja sukupuoliseikat.

Lämpöni, lempeni annan ...No, miksipä ei. Kyllä se on mahdollista. Ainakin tuo lempi kai onnistuu. Mutta ei tänä iltana. Katsotaan huomenna saunan jälkeen. Tai ensi viikolla. Joskus.

Lämpöäkään ei ole, varpaat jääkylmät, sormet kohmeiset. Kuolio? Onko se vaarallista?

Kaunis on nuoruutein ...Kaunis oli nuoruutein, vaikka en koskaan mikään hymynaama ole ollutkaan. Itse asiassa en ole ollut edes nuori, vanha sielu jo syntyessäni.

Nää suven ruusut kannan ... koskaan en ole saanut ruusuja keneltäkään, enkä niitä myös muille jaa. Risuja kyllä. Asettukaa jonoon, niin täältä tulee.

Itseni yksin tein ...hmm, tarkoittaakohan tämä oikean käden onnea?

Ei ole muuta antaa kuin tämä nuoruutein ...ei enää edes sitäkään. Käviskös joku muu juttu tilalle?

Sulle sen tahdon kantaa, en ota itsellein...kaada ittelles vaan. Häh, eikö kelpaa?

Ei lämpöä, ei lempeä,

ei rakkauttakaan.

Laulu tää niin hempeä

loppuu ennen aikojaan.

***

Pakinaperjantain 93. haaste Lämpö