|
|||
 |
|
||
|
31.07.2008 - 02:34
 -Menisiksä mummin luo viikonlopus? -Emmä haluu. -Menisit nyt vaan. Mä ajattelin mennä lauantaina leffaan ja sit syömään ulos. Sä et voi olla niin kauan yksin kotona. -Voin mä. Mä oon jo iso. Eskarilainen. -Kuusvuotias ei voi olla yksin kotona niin kauan. Sä meet mummille. -Mä en haluu! -Höpö-höpö, mummin luona on ihan kivaa. Käytte vaikka saunassa. -Mä en haluu! Mä haluun olla kotona! -Mut mä en haluu olla kotonaa! Tajuuksä, et mä en pääse koskaan yksin minnekään, ku sun paska faijas ei ota sua koskaan viikonlopuiksi, vaan kutee sen uuden huoransa kanssa! -Mä en haluu mummille! Mummil ei oo pleikkaa. -Sä voit ihan hyvin olla yhden illan ilman pleikkaa, ja jos se tuottaa liiaks vaikeuksia, parempi, et totut siihen jo nyt. Ei pleikkaa ennen ens maanantaita. -Mä en haluu! -Kuule, sun halumiset ei paljon täs paina. Älä vingu. Ja nyt se pleikka kiinni. -Mä en tykkää susta! Sä oot tyhmä! Mä haluun isin luo! -Mut se ei haluu sua. Enkä mä yhtään ihmettele. Iso poika ja parut. Saa nähä, jos mummikaan viitsii sua ottaa. Ehkä sä joudutkin oleen yksin ja sit mörkö tulee ja syö suuhun. Lopeta jo toi itkeminen!
|
Kirjoittaja
 susupetal Lyhyitä tarinoita elämästä. Ei suurta fiktiota. Faktaa. Ehkä. Arkisto
2010 2009 2008 2007 2006 2005 Kategoriat
 
Käyttöoikeus
 Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimi mainittava-Ei-kaupalliseen käyttöön-Ei jälkiperäisiä teoksia 3.0 -lisenssi.  
SusuPetal by Hoover, klik kuvaa
|
||
Ihan kannattais miettiä miten lapset näkee maailman ja sitten lakata tuijottamasta omaa napaansa.
t. Erolapsi itsekin
Miksi myös aikuisilla on pelko siitä, ettei kukaan huoli... Onko opittua vai luontaista pelätä hylkäämistä... Takerrummeko, koska emme kestä hylkäämistä jnejnejnejne..
Taas panit ison pyörän pyörimään....
Johannes, kyllä näin suorasanaisesti puhutaan, ei tällaista tarvi keksiä.
Polga, johan kolmevuotiaskin pärjää yksin, joten miksi ei kuusivuotias...
Mm, pettymys ja pelko hylätyksi tulemisesta jättää syvät jäljet ja aikuiset käyttäytyvät sen mukaisesti. Loukkaus on suuri.
Isopeikko, totta, mutta siitähän olisi ollut vaivaa, kun olisi pitänyt irrottaa johdot ja kantaa se pleikkari. Lapsista on niin kamalasti vaivaa.
Yksin koko illan ja yön, Kari?
En sentään vielä 5-vuotiaana, mutta ekalta luokalta lähtien olin koulusta päästyäni yksin jonnekin iltaseitsemään-kahdeksaan ja lauantaisin melkein koko päivän, olin avainkaulalapsi, mikä taisi olla ihan normaalia 60-luvulla syntyneille. Öitä en yksin ollut kaiketi kuin vasta joskus teini-iässä.
Me muuten emme koskaan kysyneet lapsilta haluavatko he mennä vanhemmilleni, silloin tällöin vain veimme heidät sinne, tosin lapset olivat mielellään siellä. Vanhimmainen muuten sanoi 6 kesäisenä kerran kun heitä oltiin viemässä isovanhemmille: "Ai taas te haluatte olla kahdestaan ja tehdä aikuisten juttuja" ;-P
Ja teininä en tasan tarkkaan saanut olla yksin kotona öitä, ehei.
Siis tietenkin jotkut sanovat, mutta tarkoitinkin että silloinkin kun lähihuoltaja ei ääneen sano asiaa noin suorasanaisesti, niin jos aikuisen päässä tuollaiset asiat jylläävät niin kyllä lapsi sen vaistoaa vaikkei sitä ääneen sanottaisikaan.
"Isopeikko, totta, mutta siitähän olisi ollut vaivaa, kun olisi pitänyt irrottaa johdot ja kantaa se pleikkari. Lapsista on niin kamalasti vaivaa."
Faija muuten osti lapsenlapsiaan varten pleikkarin kotiinsa ja innostui itsekin pelaamaan ja pelaa vieläkin, varsinkin Need For Speedissä faija on hyvä.
En minäkään sen jälkeen kun yhden kerran olin viikonlopun yksin, pidin bileet ja kun en päästänyt yhtä kaveria sisään otti hän kirveen ja hakkasi asuntoni ulko-oveen reijän...
Mutta sitä ennen kyllä sain olla, mikä pitkälti johtui siitä että talossa johon muutimme kun olin 12 on kaksi asuntoa ja mulla oli "omana huoneena" 2h+k ja vanhempieni lähtiessä jonnekin otettiin multa ison puolen avaimet pois.
Ja kun ottaa huomioon että vanhempani ovat mahtavia ihmisiä ja kovia, mutta oikeudenmukaisia vanhempina, niin jep, mulla oli helvetin onnellinen lapsuus. ei paremmasta väliä.
(Nuoruus olikin sitten aivan eri juttu, mutta sen mokasin ihan itse)
Johannes, vähän sama juttu -nuoruuden mokaa kyllä itse.
Vai tarhakarkukri!
Hiljentävä, herättää ajatuksia. Ei paljon naurata...
Avioerolapsena en ole ihan tuollaista kokenut, mutta lievempänäkin se on mukulalle aika rankkaa. Monet painajaiset aiheesta on nähty.
Juu, eikä tuosta voi oikein sanoa että hyvä mielikuvitus. Kyllä tuo on ihan totta, niinkuin joku Schindlerin listakin, vaikka fiktiona esitetään.
Oletko SusuPetal koskaan funtsinut että tekisit dialogikokoelman? Voisi olla ihan sinun juttusi - ainakin minä näin sekä äidin että pojan silmissäni, kuulin äänetkin. Selittelyä ei tarvittu.
Eli mulle yksinolo oli vapautta olla yksin!
Samoin omassa perheessäni nykyään. Pojat tykkäävät olla yksinään tai keskenään välillä. Ovat kyllä jo 9 ja 12, että pyllynpyyhkijää ei enää tarvita.
Mummolaan ollaan muuten roudattu pleikkari kerran jos toisenkin...
Mutta mutta.... vaikeutensa kaikilla ja mikään ei ole mustavalkoista ja yksiselitteistä.
Niin se varmaan on, Iiris, että kun joku on aina paikalla, nauttii, kun saa olla välillä yksin ja päinvastoin.
Lapsi on siinä vaan niin sopivasti, helppo purkaa turhautumistaan lapseen, Pantteri, vaikka mikään ei ole lapsen syy.