Näin viime yönä unta, että pyrin Kuolleiden Runoilijoiden Seuraan. Olin valmistautunut omasta mielestäni hyvin haastatteluun, käsissäni oli ceeveeni (siis uudistuneen blogilistan alati vaihtuvat tilaajamäärät eri blogeilleni), kainalossani oli esikoiseni, omakustanteeni, silmieni terä, iltojeni ilo.

Seuran sihteeri oli boheemin ja pölyisen näköinen hemmo, joka ei pyytänyt minua istumaan. Ei pyytänyt edes käymään peremmälle hautaholvin näköiseen kerhotilaan.

Kuolemakaan ei tee sinusta runoilijaa, sihteeri sanoi esitettyäni hänelle jäsenhakemukseni ja ceeveeni. Eli sen varaan et voi laskea. Seuran jäsenyyden takia sinun ei kannata aikaistaa kuolemaasi. Muista syistä ehkä, mutta en todellakaan halua kuulla niistä sen tarkemmin.

Et sinä ole runoilija, hän totesi. Katsos, sinusta ei voi koskaan tulla runoilijaa, koska kirjoitat liian yksinkertaisesti. Tekstejäsi ei tarvitse tulkita, ne ovat niin suoria. Niissä ei ole haastetta, ei edes metaforia, symbolismista puhumattakaan.
Kuule, runous on jotain ihan muuta kuin pää- ja sivulauseita, pilkkuja ja pisteitä.
Et sinä ole runoilija.

Et sinä ole kyllä kirjailijakaan, hän jatkoi. Teksteistäsi puuttuu substanssi, kirjoitat liian arkisesti liian arkisista asioista. Oletko koskaan kuullut tajunnanvirrasta? Ai et? No, sitä minä epäilinkin. Sinun tajuntasi tuntuu olevan aika kivettyneessä tilassa.

Oikeastaan minä ihmettelen, hän sanoi, miksi sinä ylipäänsä kirjoitat. Miksi sinä kuvittelet, että joku haluaisi lukea tekstejäsi? Oikeastaan on aika ärsyttävää, että suollat sontaasi joka puolelle, ikään kuin joku haluaisi lukea surkeita tekeleitäsi. Ikään kuin sinulla olisi jotain sanottavaa.
Ai, sinulla ei ole mitään sen kummempaa sanottavaa? No, sen kyllä huomaa teksteistäsi. Niistä puuttuu kaikki se, mikä vaaditaan, jotta sinusta tulisi runoilija tai kirjailija.

Räpellä rauhassa, onhan se terapeuttista sinulle, ja terapian tarpeessa lienee jokainen elävä ihminen ennen kuolemaa, mutta älä kutsu sitä taiteeksi. Oikeat taiteilijat, oikeat runoilijat, kirjailijat ja kuvataiteilijat ovat eri juttu, lue lehtiä niin näet oikeita taiteilijoita, käy tapahtumissa ja huomaa, ketkä nousevat lavoille haastateltaviksi, ketkä lausuvat runojaan, keitä halutaan kuulla.
Sinä et ole yksi heistä.
Eikä sinusta sellaista tule, ei elävänä, ei kuolleena.

Mitä sinä sanoit, hän kysyi. Tärkeintä on olla onnellinen ja tyytyväinen siihen mitä tekee?
Todellakin, sinua ei voi ottaa vakavasti.

Lähdin Kuolleiden Runoilijoiden Seuran kerhohuoneesta ja kätkin sihteerin sanat sydämeeni ja tutkiskelin niitä lopun uneni ajan. Aamulla heräsin valaistukseen ja tiesin oitis, avattuani silmäni uuteen sateiseen sunnuntaiaamuun, mitä minun pitäisi tehdä!

Oli osallistuttava Pakinaperjantain haasteeseen! Minun oli blogattava unestani ja tehtävä videoruno tekstin kuvitukseksi!

Se oli tärkeintä. Sen onnellisuuden lisäksi.