Itsekkäiltä ihmisiltä ei voinut odottaa mitään. Sellainen ihminen ei koskaan antanut mitään, sellainen ihminen oli aina vain vaatimassa ja saamassa. Sellainen Minna oli: vaativa. Niin paljon kuin Marja rakastikin Minnan lapsia, olivathan ne hänen lapsenlapsiaan, niin hän ei olisi millään halunnut hoitaa heitä niin usein. Joskus Minna toi kaikki kolme Marjalle hoitoon pari-kolme kertaa viikossa, joskus koko viikonlopuksi. Viikoittain. Ikään kuin Paavossa ei olisi ollut riittävästi hoitamista.
Eikä Minna tarjoutunut koskaan hoitamaan isäänsä.

Se oli Minnaa se, eikä Marja voinut asialle mitään. Hän otti Minnan lapset vastaan, sillä kyllähän hän ymmärsi, että Minna oli tiukoilla. Yksinhuoltajalla ei ollut omaa aikaa. Hänen oli mummona annettava tyttärelleen omaa aikaa. Minna ansaitsi ja tarvitsi sitä aikaa, sillä muuten hän muuttui pahaksi ja ilkeäksi lapsilleen, eikä Marja kestänyt katsoa sitä. Hän ei halunnut lapsenlapsiensa kärsivän sen takia, että hän itse oli ollut huono äiti Minnalle.
Minna oli oikeutettu omaan aikaan, mutta joskus Marja ajatteli, että ehkä hänkin olisi joskus ollut enemmän kuin valmis siihen, että joku olisi kysynyt hänen mielipidettään asioista. Kysynyt, mitä hän tahtoi ja toivoi.

Kukaan muu kuin Eeva ei ollut tehnyt niin. Eeva oli nähnyt hänen tarpeensa ja tehnyt jotain niiden täyttymisen eteen. Siksi sellainen ystävyys oli tärkeämpi kuin oma perhe. Perhettään ei voinut valita, se oli surkea tosiasia, jolle ei juurikaan voinut mitään. Ainahan saattoi erota ja kieltää omat lapset, mutta mitä se auttoi. Samaa lihaa, samaa verta. Ei sellaisesta päässyt irti.

*** 

Eeva seisoi oven takana, ja Marja huokaisi helpotuksesta nähdessään, että Eevalla oli yllään paitapuserot ja housut päällystakin alla. Eevan laukku oli saman kokoinen kuin hänen. Itse asiassa molemmat laukut olivat tarpeettoman suuria yhden vuorokauden matkaa varten, mutta mitä siitä? Itsehän he kantaisivat laukkunsa.

-Minä tilasin taksin, Eeva sanoi. –Oletko sinä valmis?
-Enemmän kuin.

Marja hymyili. Hän oli todellakin valmis lähtemään. Hän halusi päästä pois tästä asunnosta niin pian kuin mahdollista. Mikään ei pidätellyt häntä enää täällä.

Samassa puhelin soi. Marja laski laukkunsa takaisin lattialle ja katsoi Eevaa. Tämän silmät olivat muuttuneet vakaviksi ja tummiksi. Marja käänsi katseensa puhelimeen. Se jatkoi hälyttämistään. Se oli yhtä itsepintainen kuin Minna ja Paavo.
Todennäköisesti se olisi Minna, joka tarvitsisi lastenhoitoapua illaksi. Tai sitten hoitokodista soitettaisiin ja kerrottaisiin, että Paavo oli hävinnyt. Mitään muuta se ei voinut olla, puhelin kuulosti juuri niin vihaiselta ja vaativalta, että asia koski omaa perhettä.

Marja katsoi puhelinta. Hän katsoi Eevaa, joka seisoi ja odotti. Eeva ei sanonut mitään, ei kehottanut vastamaan, ei olemaan vastaamatta. Eeva luotti siihen, että Marja osaisi tehdä ratkaisun itse. Oikean ratkaisun.

-Lähdetään, Marja sanoi ottaen laukkunsa lattialta. –Taksi on jo varmaan tullut.

Puhelin jäi soimaan. Marja sulki oven, tarttui Eevaa kyynärvarresta ja lähti risteilylle.