Naisella ei ollut ystäviä. Hän ei erityisemmin pitänyt ihmisistä ja jäätyään eläkkeelle työstään, hän lopetti yhteyden pitämisen niihin muutamaan tuttavaan, joita oli tavannut silloin tällöin vielä kaupungissa asuessaan. Saadakseen täydellisen rauhan nainen myi kerrostalokaksionsa ja osti pienen talon, oikeastaan mökin, yhtä pienestä pitäjästä, jossa välimatkat naapureihin olivat kiitettävän pitkät.

Nainen nautti yksinolostaan. Hän ei kaivannut ihmisiä, sillä hän ei pitänyt puhumisesta. Hän piti kirjoittamisesta ja lukemisesta, ja kirjoista hän olisi voinut puhuakin jonkun kanssa. Kuitenkin ajatus siitä, että tutustuisi johonkin ihmiseen vain kirjoista puhumisen takia, oli naurettava.

Nainen tiesi, että ne asiat, jotka kiinnostivat häntä, eivät kiinnostaneet muita naisia. Hän ei tuntenut minkäänlaista yhteenkuuluvuutta muiden naisten kanssa. Naiset ikävystyttivät häntä. Miehet antoivat enemmän älyllistä haastetta, mutta miehet myös odottivat vastapalveluna rakkautta. Sellaiseen suhteeseen nainen ei halunnut sitoutua.

Kevään alkaessa nainen tajusi tuntevansa epämääräistä pelkoa. Hän yritti työntää tunnetta syrjään, olla välittämättä siitä, mutta sinä yönä, jolloin hän heräsi yöpaita märkänä, sydän painavana möykkynä rinnassaan, hän vihdoin antoi ajatuksen muotoutua mielessään.

Entä jos minä kuolen, entä jos minä kuolen, eikä kukaan löydä minua ja minä mätänen täällä, muutun rumaksi ja minun ruumiini alkaa haista ja se haju houkuttelee paikalle rottia ja hiiriä ja myyriä.

Nainen nousi ylös sängystä, sytytti keittiön pöydällä olevan kynttilän ja istuutui jalat vavisten keinutuoliin. Hän hieroi ohimoitaan ja yritti työntää näkyä mielestään. Yhtä paljon kuin nainen rakasti yksinoloaan, hän kammosi rumuutta ja ajatus siitä, että joku löytäisi hänet vasta kuukausia kuoleman jälkeen, sai hänet voimaan pahoin. Hän ei kestänyt sellaista ajatusta ja hän tiesi, että hänen oli tehtävä asialle jotain. Hänen oli hankittava edes yksi ystävä.

Kuoleman varalle.