Minulla on sanat, mutta ei tarinaa. Pääni on täynnä turhia, irrallisia, merkityksettömiä sanoja, joilla koristella tyhjä tietokoneen näyttö. Näppäimistön kirjaimet asettuvat järjestykseen, uusi kappale alkaa, mutta minulla ei ole tarinaa.

”Hän tiesi, ettei täydellistä murhaa ollut olemassa, joten hänen piti tyytyä täydelliseen kuolemaan.”

En osaa jatkaa, en edes tiedä, haluanko jatkaa. Ja jos jatkan, mitä hyötyä siitä on? Liian paljon tarinoita, liian vähän sanottavaa. Miksi minun tarinallani olisi mitään merkitystä? Miksi se pitäisi kertoa?

”Täydellinen kuolema oli kaunis, ei väkivaltainen, ei groteski. Lempeät, herkät, unenomaiset jäähyväiset elämälle.”

Sanani eivät taivu haluamallani tavalla. Tekstistä tulee jäykkää, kliseistä, eikä oma oloni ole sen parempi. Olen ollut liian kauan koneen äärellä. Hartialihaksiani polttaa, olkapääni on tulessa, silmäni vuotavat vettä. Ja minkä takia? Turhan, tavallisen, tylsän tarinan takia.

”Omalla tavallaan hän välitti edelleen naisesta, hän ei vain tarvinnut tätä enää. Nainen oli kuitenkin sitä lajia, joka ei eroaisi rauhallisesti ja tyynesti. Nainen oli liian takertuvainen, omistava ja ripustautumisessaan lähes irvokas. Erosta tulisi samanlainen: mauton farssi, joten ero ei tullut kysymykseen. Nainen piti tappaa.”

Haluaisin kirjoittaa jotain kaunista, mutta sanani ovat rumia. Se vähäinen juoni, jonka irrallaan olevat sanat sitovat löyhästi yhteen, on vastenmielinen. Minussa ei ole kauneutta, näen aina vain pahan ja ruman.

”Hän kutsui naisen luokseen, kertoi  rakastavansa tätä, imarteli ja suuteli, syötti tätä myrkytetyllä ruualla, juotti myrkytetyllä juomalla, ja kun nainen muuttui väsyneeksi ja veltoksi, hän kantoi naisen kylpyhuoneeseen. Nainen katsoi unisin silmin kynttilöiden liekeissä hehkuvaa ammetta, käpertyi pehmeämmin kainaloon.”

Onko mikään säälittävämpää kuin ratkaista ongelmat tappamalla yksi henkilöistään? Onko mitään köyhempää kuin tarina jonka lopussa yksikään henkiöistä ei enää elä? Ei edes päähenkilö, jonka sisin on yhtä kuollut kuin nämä sanat?

”Hän laski naisen tuoksuvaan kylpyveteen, istuutui ammeen reunalle ja katsoi naista hymyillen. Naisen harottavat silmät löysivät hymyn ja nainen onnistui vääntämään huulilleen irvistyksen, joka teki rakkaudesta kaipaavat kasvot entistä rumemmiksi.”

Minulla on sanat, ei tarinaa. Ei siis mitään.

”Hän kysyi naiselta, oliko tämä onnellinen. Nainen nyökkäsi, vajosi sitten pinnan alle. ”

Näppäimistöllä lepäävät sormeni ovat turvonneet. Istun tässä liian paljon, minun olisi liikuttava jonnekin. Jonnekin, missä ehkä löytäisin uusia tarinoita.

”Sammutettuaan kynttilät hän otti matkalaukun eteisestä. Taksi odotti kadulla. Lentokentälle, hän kertoi kuljettajalle. Hän hymyili ja kuljettajan kysyessä, oliko hän lähdössä lomalle, hän ei vastannut mitään.”

Olen väsynyt.