Vihasin sitä kerhoa. Vihasin niitä tyttöjä, joiden takia minun piti käydä siellä. Vihasin sitä, että minun piti saada ystäviä.
Tytöt puhuivat Jeesuksesta ja he hymyilivät minulle ja kysyivät, halusinko tehdä savesta oman Jeesus-patsaan vai halusinko värittää kuvia ja sitten he antoivat minulle papereita, joissa oli kuvia raamatun tapahtumista ja sain väriliidut eteeni pöydälle.

Mutta ensin rukoiltiin ja rouva Honkanen pyysi, että Jeesus olisi meidän kanssamme sinäkin iltana ja auttaisi meitä, että meistä tulisi hyviä ihmisiä. Voi Jeesus, ole meille armollinen, rouva huusi ja hänen kasvonsa muuttuivat punaisemmiksi joka sanan myötä ja pelkäsin, että Jeesus ei kuulisi, vaan rouva Honkanen kaatuisi kuolleena pöydän päälle, kaikkien niiden savien ja liistereiden ja paperisilpun sekaan.

Minä levitin liisteriä sanomalehtien päälle ja muovailin itselleni taivaan valtakunnan avaimen. Kiersin keltaista lankaa liisteristä tahmean avaimen päälle ja kerros kerrokselta avain muuttui suuremmaksi ja suuremmaksi. Ei saa olla ahne, rouva Honkanen sanoi ja tytöt hänen selkänsä takana katsoivat minua paheksuvasti. Pienempikin avain riittää. Taivaaseen pääsee vain nöyrällä sydämellä, ei rikkauksilla ja pöyhkeilyllä.

Vihasin sitä kerhoa ja kotimatkaa pelkäsin. Ehti aina tulla pimeä ennen kuin kerho loppui, eikä kukaan tytöistä asunut samalla suunnalla kuin minä. Lähdin yksin kulkemaan mustia katuja pitkin. Pelko lisääntyi lähestyessäni puistoa. Kävelin hitaammin, mutta se ei auttanut, lopulta tulin puiston kulmaan. Tummat vaahterat reunustivat puiston halki kulkevaa hiekkatietä, siellä täällä oli tuuheita pensaita, joiden taakse kuka tahansa saattoi piiloutua. Kuka tahansa saattoi olla odottamassa minua, väijymässä, valmiina repimään minut pensaaseen, valmiina kiduttamaan, tappamaan ja kuristamaan.

Rukoilin joka kerta palatessani kerhosta puiston halki kotiin.  Pyysin, että selviäisin hengissä sinäkin iltana, että se ilta olisi viimeinen, eikä minun enää koskaan tarvitsisi mennä kerhoon. Äiti antaisi minun jäädä kotiin. Rukoilin ja pyysin ja lupasin, että jos rukoukseeni vastattaisiin, rakastaisin Jeesusta enemmän kuin kukaan muu koskaan aikaisemmin. Enemmän kuin rouva Honkanen ja tytöt.

Pensaista kuului kuiskauksia, kirouksia, huutoja ja kahinaa ja pitkät sormet haroivat tarttuakseen takkiini. Jalkani olivat raskaat, enkä jaksanut juosta. Päässäni kohisi, minun oli huono olla ja vatsaani koski.

Höpö höpö, äiti sanoi, eivät pensaat kävele. Jos siellä puistossa jotain mörköjä on, niin ne ovat vaan juoppoja. Ei niitä tarvitse pelätä, eivät ne sinulle mitään tee. Juuri tuon takia on hyvä, että käyt siellä kerhossa. Olet liian säikky. Ei voi olla noin säikky, kun on jo iso tyttö.

Seuraavalla viikolla sain kerhosta taivaan valtakunnan avaimen kotiin. Se oli suuren leipäveitsen kokoinen. Liisteri oli kovettuessaan tehnyt keltaisesta langasta panssarin ja avaimen pinta oli kova ja terävä. Pelkäsin tullessani puiston reunaan, mutta en rukoillut. Tiesin, että se oli turhaa. En luottanut Jeesukseen. Avaimeni tuntui turvallisemmalta aseelta hyökkääjiä vastaan.